Emi Yagi - Venus ja minä

Olen lukenut lähiaikoina erikoisen paljon japanilaista kirjallisuutta ja joka toisessa näistä näköjään mainitaan Suomi. Näin tekee myös Emi Yagi. Venus ja minä tuli vastaan satunnaisesti lukuaikapalvelussa, josta otin kokeilukauden kun piti jostain saada lapselle iltasatuja vaikka oma ääni oli täysin murskana influessasta. Lukuaikapalvelun applikaatiossa tämä oli kokonaista 71 sivua pitkä, eli vähällä lukemisella selvisi tällä kertaa.

Yagin teksti tuo mieleen hiukan Haruki Murakamin teokset. Päähenkilö ei koe asioita kauhean vahvasti, mutta joutuu vähän ylimaallisten tilanteiden keskelle ja kosketuksiin maailman mystisen puolen kanssa. Venus ja minä -kirjan maailmassa patsaat osaavat puhua. Muinaiset kreikkalaiset patsaat puhuvat toisilleen kreikkaa, mutta museosta löytyy yksi patsas, joka osaa vain latinaa. Kirjan kertoja Horauchi (Hora) palkataan tuntitöihin puhumaan patsaalle aina maanantaisin. Hora on aikoinaan vaihto-opiskellessaan kuunnellut YLEn latinankielisiä uutisia ja siitä se sitten lähti. Mikä hieno Suomi-mainittu -hetki!

Hora on pysyvästi keltaiseen sadetakkiin pukeutunut perinteinen japanilaisten kirjojen päähenkilö: hanttihommia ilman kunnianhimoa tekevä ja yhteiskunnasta syrjään vetäytynyt hahmo. Miksi ne on aina tällaisia :D Joka toisessa Haruki Murakamin kirjassa on myös tällainen. Siinä supermarketti-kirjassa oli täsmälleen tällainen päähenkilö myös.

Hora syö pakasteita ja kärsii sadetakin aiheuttamasta ihottumasta, mutta vähitellen Venuksen kanssa puhuminen alkaa avata häntä maailmalle ja uusille kuvioille. Takki kuitenkin pysyy, sillä se on jotenkin pysyvästi osa häntä. Sitä ei voi kukaan muu nähdä kuin Hora itse ja toisten näkökulmasta sitä ei ole olemassa, mutta Horalle se on totta. Hän kuulee muiden puhetta huonosti koska sadetakki rapisee korvissa ja hänellä on jatkuvasti kuuma, eikä takista ole edes kauheasti hyötyä sateessa. Aluksi en kiinnittänyt mitään huomiota sadetakkiin ja ajattelin, että Hora nyt vain käyttää sadetakkia, mutta sitten jossain vaiheessa kävi selväksi, että tämä on joku maaginen elementti kirjassa.

Kirjan maagiset elementit ovat varsin murakamimaisia. Kaikkea maagista tapahtuu maailmassa, mutta mistään ei tiedä yhtään mistä on kyse. Menoa se ei varsinaisesti haittaa. Lopulta sadetakkimysteeriin saadaan kuitenkin jotain selvyyttä, mikä oli ihan mukavaa. Kirja oli ehkä liian lyhyt, että olisi tullut pysähdyttyä pohdiskelemaan vertauksia tai merkityksiä kovin paljon, vaikka varmaan sadetakkeja ja Horan unia olisi voinut pohtiakkin. Lukea-humaisi läpi sen suuremmin pureksimatta.

Hauska välipala. Ei kovin ihmeellinen. En keksisi miksi tämän ostaisi itselleen, mutta kun nyt tuli vastaan niin ihan kiva oli lukea. Ainakin tässä puhuttiin Dvorakin 9. sinfoniasta ja tuli tosi pitkästä aikaa sitten myös itse kuunneltua se. Hyvä sinfonia! Kannatti lukea, sittenkin.

Mitä lukisit seuraavaksi? Valitse tai vältä jotain näistä aiemmin tavatuista!

Laitetaan se Kafka rannalla tähän nyt sitten rinnalle. Haruki Murakamin voimannäyte, hyvää kulttuuritahtoa ja -viittauksia pursuileva eepos. Tykkäsin kovasti.

Ja toiseksi se supermarkettikirja, eli Sayaka Muratan Lähikaipan nainen. Tästä tykkäsin kyllä erityisen paljon myös. Maagisesta realismista ei jälkeäkään, muttei liikaa ehkä realismistakaan. Hirveän kiva.