Hannu Rajaniemi - The Fractal Prince

Päätin lopulta lukea Hannu Rajaniemen kvanttiscifi-trilogiasta vielä toisenkin osan. Tämä meni loppuun melkein yhtä nopeasti kuin edellinen osa The Quantum Thief, mutta kuten vähän epäilinkin, jotain höyryn loppumista alkoi olla havaittavissa.

The Fractal Prince jatkaa suoraan siitä, mihin The Quantum Thief päättyi. Mukaan tulee avaruussuomalaisten ja avaruusvenäläisten lisäksi nyt vielä avaruusarabeja ja jopa avaruussauna (josta käydään vilvoittelemassa toki suoraan avaruuden tyhjiössä). Lisäksi Rajaniemi lopulta jopa ihan erikseen alkaa selittää joitakin termejä ja käsitteitä, vaikka aika mystillistä meininki yhäkin on.

Tästä kirjasta on lopulta jotenkin ihan erinomaisen vähän sanottavaa. Tämä on vain 300 sivua lisää The Quantum Thieffiä, mutta tämän osuuden teemana onkin tuhannen ja yhden yön avaruustarinat.

Vaikea päättää, haluaisiko lukea trilogian loppuun. Toisaalta tässä kohtaa jäljellä olisi enää kolmasosa ja nyt kaikki langat varmaan sitten vedettäisiin nippuun ja kaikki tämä aiempien osien tajuton petaaminen ja tehtävien suorittaminen alkaisi kaatua maalia kohti. Sijoittanut jo niin paljon lukemista tähän sarjaan, että samalla vaivalla voisi lukea loppuun ja saada loppuratkaisun palkinnoksi. Toisaalta vanha viisaus sanoo, että lähde juhlista kun ne ovat parhaimmillaan. The Quantum Thief oli oikein hauska, The Fractal Prince oli selvästi jo vähemmän hauska, joten jos tämä suunta jatkuu niin lisää lukemalla ehkä vain pilaisi sen mitä tästä sarjasta jo sai ja on mahdollista saada.

Tällä erää ehkä siis kuitenkin päädyn siihen, että koitan vain lukea jostain jonkun tiivistelmän trilogian viimeisestä osasta ja se saa luvan riittää. The Fractal Prince oli vain kaikin tavoin yllättävästi paljon heikompi esitys kuin The Quantum Thief. Jean le Flambeur jää lopulta ihan sivuosaan, juoni hajoaa ja panoksista on vaikeampi välittää, avaruus-Bagdad on vähän ehkä kiusallinen rakennelma ja muutenkin asiat jotenkin vain polkevat paikoillaan. Mitä enemmän kirjaa nyt tässä miettii, sitä vähemmän siitä tuntui jäävän käteen. Ideat ovat pienempiä, tarina oudossa suvantovaiheessa ja maailma ei enää jaksa hämmästyttää yhtä lailla kuin ensimmäisessä osassa.

Vaikea suositella tämän vuoksi enää edes ensimmäistä osaa. Kyllähän nämä ovat viihdyttäviä ja sujuvaa luettavaa, mutta jotenkin keskeneräinen olo tästä kuitenkin jää. Menetetyn tilaisuuden tunnelma, joka oli jo jotenkin haistettavissa ensimmäisen osan kohdalla, mutta nyt sitä ei voi enää ohittaa. Sääli, sääli.

Mitä lukisit seuraavaksi? Valitse tai vältä vaikka seuraavaa!

Toisella tavalla visionääristä scifiä tämän alle. Matalampi teknologian taso, korkeampi taiteellinen taso. Rau Bradburyn Fahrenheit 451 on yksi niitä klassikkoja, joka kannattaa lukea ihan itse. Ideat voivat olla nykyajan näkökulmasta vähän vanhentuneita, mutta taideteoksena tämä oli muistaakseni hieno.