Herman Hesse - Narcissus and Goldmund

Sitten taas lähtee! Herman Hesse, joka ei siis vieläkään ole Thomas Mann. Meinasin aloittaa tästä Narcissus and Goldmund -kirjasta kirjoittamisen vertaamalla sitä edelliseen Herman Hesseltä lukemaani kirjaan The Magic Mountain, joka siis toki oikeasti onkin näköjään Thomas Mannin kirja. 

Vertailua näiden kahden kirjan välillä on silti mielenkiintoista tehdä. Vaikka kirjojen tapahtumat ovat jopa vähän vastakohdat toisilleen, on meininki silti hämmentävän samanlaista. Ikäeroa kirjoilla on näköjään vain kuusi vuotta (The Magic Mountain 1924, Narcissus and Goldmund 1930). The Magic Mountain kertoi kun päähenkilö eristäytyy maailmasta korkealle vuoristoon ja miten hän opiskeli ja oppi teoriaa eri opettajilta ja unohti tasamaiden kiireen ja melskeen. Narcissus and Goldmund kääntää tämän asetelman päälaelleen: kirjan päähenkilö Goldmund pakenee luostarista, lähtee kiertämään maailmaa kiertolaisena ja sekaantuu kaikkeen maailmalliseen ja taiteeseen ja hylkää teorian, tieteen ja analyyttisen elämän.

Ennen tätä kaikkea kirjassa esitellään kuitenkin toinen päähenkilö Narcissus. Hän on samassa luostarissa hiukan Goldmundia vanhempi opettaja. Hän suuntautuu pelkästään oppimista ja teoriaa kohti, mutta on myös valtavan tarkkanäköinen muiden ihmisten suhteen. Kun Goldmund tuodaan luostariin, Narcissus nopeasti tajuaa, että luostari ei ole Goldmundin paikka tai munkin elämä Goldmundin elämä. Hän näkee Goldmundin taiteilijan sielun ja herättää tässä kaipuun elämään ja vähän kuolemaankin.

Suurin osa kirjasta käsittelee Goldmundin seikkailuja sen jälkeen kun hän on lähtenyt luostarista ja vaeltaa kiertolaisena keskiaikaisessa Saksassa. Kaikki naiset heittäytyvät Goldmundin päälle välittömästi tämän nähdessään ja tämän vuoksi kiertely onkin verrattain helppoa hänelle, mitä nyt välillä pitää paeta vihaista isää tai aviomiestä. Matkoillaan Goldmund lopulta törmää upeaan Madonna-patsaaseen, joka herättää taiteilijan hänessä. Goldmund ymmärtää, että kaikki hänen kiertelynsä on ollut vain materiaalin keräämistä taidetta varten. Taide on tapa, jolla Goldmund sitoo yhteen ikuisen ja katoavaisen: vaikka taiteilija kuolee, voi patsas säilyä vuosisatojen ajan.

Thomas Mannin Hans Castorp ajelehti maailmassa kuulumatta siihen, mutta Goldmund ei ajelehdi vaan syöksyy maailmaa kohti pää edellä. Hän haluaa kokea ja nähdä kaiken. Hessen henkilöhahmot ovat selvästi enemmän symboleita kuin mitään yrityksiä kuvata oikeita ihmisiä uskottavasti. Koko kirjassa on vahva Bildungsromanin tunnelma, vaikka Goldmundin sivistys tapahtuukin naisten sylissä ja heinäladoissa kirjastojen tai luentojen sijaan. 

Ns. sydämen sivistystä.

Lopulta Narcissus ja Goldmund kohtaavat jälleen. Toisesta on tullut luostarinsa apotti ja toisesta valtavan elämän elänyt kuvanveistäjämestari. Hahmot ovat kolikon kaksi puolta, joista kumpaakaan ei voi pitää toista tärkeämpänä ja jotka täydentävät toisiaan. Varsinaista yhtä opetusta kirjasta on silti ehkä vähän vaikea löytää. Enemmän on kyse tutkielmasta ja matkasta, jota lukija pääsee seuraamaan. Tarina, matka ja elämä päättyy, mutta oliko Narcissuksen vai Goldmundin valinnat parempia, tarvittiinko molempia vai voisiko periaatteessa joku kompromissi olla yhtä aikaa olemassa yhdessä ihmisessä? Nämä jäävät pohdittavaksi kirjan jälkeen.

On nämä kaksi vekkulia kyllä melkoisia kirjoittajia. Tarkoittaen nyt siis Mannia ja Hesseä. Kirjat ovat pitkiä, tiheitä ja täynnä ajatuksia, mutta niistä puuttuu kaikki sellainen itsetarkoituksellinen päteminen, brassailu tai postmoderni sumentaminen tai tarinan liukeneminen kuin mitä riitti esim. juuri hetki sitten luetussa Chris Krausin I Love Dick -kirjassa. Jotenkin viattomamman ajan tekstiä, milloin ei vielä tarvinnut epäillä kaikkea vaan saksalaiset miehet vain kirjoittivat paksuja kirjoja vailla mitään epäilystä oikeudestaan tehdä niin.

Mielenkiintoinen kirja, menevä meininki. Myös täysin erilainen kuin mitä ajattelin etukäteen. Jotenkin pikaisesti takakantta vilkaisemalla ajattelin, että tämä on joku luostarissa tapahtuva kielletty rakkaustarina näiden kahden kaverin välillä ja siinä se. Olihan se vähän niinkin, mutta ei sitten kuitenkaan lainkaan. En nyt tiedä kenelle tätä varsinaisesti suosittelisi, mutta olihan tämä nyt kiinnostava ja taidokas. Olen tyytyväinen kun tuli luettua.

Mitä lukisit seuraavaksi? Valitse tai vältä jotain näistä aiemmin tavatuista!

2000-luvun versio samasta tarinasta. Chris Krausin I Love Dick. Suurien tarinoiden tuhoutumisen jälkeistä kirjallisuutta, joka näkyy myös kirjan sirpaleisuutena. Jos saksalaiset miehet ei nappaa ja haluaa pelata bingoa montako viitattua ajattelijaa tunnistaa, niin tässä yksi vaihtoehto.

Sitten vielä se toinen saksalainen mies vielä tähän. Thomas Mannin The Magic Mountain on kaikilla tavoilla iso klassikko. Kyllä tätä suositella voi. Näistä kahdesta kirjasta ehkä myös se isompi lopulta, sori Herman.