Franz Kafka - Oikeusjuttu

Perintökirjasarja jatkuu yhä. Toisessa polvessa peräti! Tämä kirja oli tullut äidille hänen äidiltään. Sisäkannesta selviää, että mummo oli hankkinut tämän 23.6.1948. Sen verran haperossa kunnossa kirja kyllä olikin, että takakansi repesi irti heti kättelyssä kun tätä oikeasti yritti lukea. Sisältö sen sijaan ei ole vanhentunut lainkaan yhtä pahasti.

Kirjan juoni on tiivistettynä, että prokuristi Josef K saa syytteen tuomioistuimelta. Paljon tätä enempää ei sitten tiedetäkään. Tuomioistuin muodostaa oman varjomaailmansa normaalin maailman takana. Se sijaitsee talojen ullakoille piilotetuissa kanslioissa ja kirkon sivuhuoneissa, mutta nekin ovat vain tuomioistuimen alimpia tasoja. Korkeammista tasoista ei kukaan tiedä mitään. Kirjan lukemisen jälkeenkin on vaikea keksiä tapoja kuvailla miten mahdoton tiedettävä tuomioistuin on. Uuskumma on genrenä selvästi paljon velkaa Oikeusjutulle. Oikeusjutun maailma toimii eri sääntöjen mukaan kuin kukaan luuli, mutta säännöt eivät ole selvät kenellekään ja parhaiten asioista perillä olevat hahmotkin voivat vain yrittää päätellä luolan seinälle heijastuvista varjoista mistä on kyse. Kirjailija yrittää kaikin voimin kertoa aiheesta niin paljon kuin pystyy, mutta se vai ei ole mahdollista edes hänelle.

Oikeusjuttu on jännittävästi ihan erilainen kirja kuin mitä olen aina luullut. Muistelen Oikeusjutusta puhutun kirjana, jossa mies yrittää puolustautua käsittämätöntä oikeusjuttua vastaan ja kaikki on epäoikeudenmukaista. Etukäteen ajattelin, että kyseessä on siis joku kuvaus oikeusmurhasta, mutta Kafka itse asiassa menee vielä paljon pidemmälle. Puolustautumisesta ei voi edes puhua, koska ei ole mitään, mitä vastaan puolustautua. Tuomioitakaan ei langeteta, jonain päivänä teloitus vain tapahtuu. 

Lukijana ei voi edes olla varma onko kyseessä oikeusmurha. Ehkä Josef K todella on syyllinen ja kaikki tapahtuu kuten pitäisikin, mutta mitään aiheeseen liittyviä sääntöjä tai tapahtumia ei vain ole tiedossa tai edes mahdollista tietää. Verrattuna esim. Catch-22:n maailmaan, jossa käsittämättömien sääntöjen ja kummallisuuksien takana on kuitenkin ihmiset ja ihmisten dysfunktionaaliset organisaatiot, Oikeusjutussa tuomioistuin on jotain selkeän ylimaallista. Se ei ole vain monimutkaisuutensa vuoksi vaikeasti ymmärrettävä byrokratiasyherö vaan se lähtökohtaisesti pakenee ihmisten mahdollisuuksia tietää siitä mitään.

Ihan tuoreeksi kirjaksi Oikeusjuttua ei voi erehtyä luulemaan. Teksti on selvästi jonkin eri aikakauden tekstiä (vanhahtava, eli siis vanha, käännös vaikuttaa tähän toki myös) eikä kukaan oikein kuulosta samalla tavalla Kafkalta kun Kafka. Itse teksti on vastaavasti häiritsevän unenomaista kuin mitä kirjan tapahtumatkin. Kerronta tekee jännittäviä loikkia ja kiinnittää huomiota yllättäviin asioihin, kuten välillä unista jää mieleen joku kumma yksityiskohta tai hassu ilmaisu. Juuri aiemmin luin Faulknerin Kaikkein pyhin-kirjan ja kommentoin, että siinä oli kafkamaisen painajaismainen tunnelma. Erona on, että Faulknerilla hahmot olivat kuin unennäköijöitä painajaisessa, eivätkä voineet hallita omia tekemisiään. Oikeusjutun päähenkilö Josef K taas on reipas ja määrätietoinen ja aktiivinen, mutta Kafkan painajainen on paljon tiukempi kuin Faulknerin. 

Faulknerilla hahmot eivät hallitse itseään, mutta Kafkalla taas maailma ei välitä hallitsevatko hahmot itseään vai eivät. On täysin yhdentekevää kuinka pystyvä tai reipas Josef K on tai ei ole, sillä hänellä ei ole pienimpiäkään mahdollisuuksia vaikuttaa kohtaloonsa tai oikeusjuttunsa edistymiseen. Samalla tavalla kukaan muukaan Oikeusjutun hahmoista ei tiedä mistään mitään tai voi tehdä millekään mitään. Hahmoilla on omat tavoitteensa ja tilanteensa, mutta tuomioistuimen suhteen kaikki he ovat vain ns. tomua ja varjoa.

Pääsi yllättämään. Jälleen kerran kirjan lukeminen oli täysin eri kokemus kuin kirjasta lukeminen. Helppo suositella tätä. Kompakti kirja, painajaismainen ja hauska meininki. Hyvä kombinaatio.

Mitä lukisit seuraavaksi? Valitse tai vältä jotain näistä aiemmin tavatuista!

Kafkan rinnalle Kafkaa rannalla. Murakamilla on paljon samaa Kafkan kanssa, mutta Murakami edustaa selvästi nykyaikaista uuskummaa ja nykyaikaista kirjallisuutta. Hieno kirja oli, vahva suositus.

Joseph Hellerin Catch-22 on toisenlainen tarina mahdottomasta tilanteesta, josta päähenkilö ei voi paeta. Vielä selkeästi humoristisempi kirja ja tässä sentään mahdottomat tilanteet ovat ymmärrettävissä. Jostain syystä se tekee kaikesta vähän vähemmän rankkaa.