Silja Liukkonen - Vippi-ihmisiä

Helsingin-reissulla päätyi erinäisten käänteiden kautta luettavaksi helsinkiläisen Silja Liukkosen Helsinkiin sijoittuva Vippi-ihmisiä. Monilla tavoilla kirja, jollaisia en usein lue. Suomalainen kirjallisuus on aina ollut vähän vaikeaa itselle. Takakansiesittelyiden perusteella myös vaikutti joltain kurjuuskirjalta, joita keskimäärin välttelen viimeiseen saakka.

Toisaalta hyviä kirjoja luen aina mielellään ja tämä oli onneksi juuri sellainen. Epätyypillisen positiivinen ja onnellinen myös, mikä oli erittäin mieluinen yllätys. 

Silja Liukkosella on tiukka tyyli. Teksti rullaa ja mieleen tulee Anthony Burgessin Kellopeliappelsiini. Slangi on tunnistettavampaa, mutta kirjan nimettömällä päähenkilöllä on sama maaninen energia ja leikkaava terä kerronnassaan kuin Kellopeliappelsiinin Alexilla. Vippi-ihmisten luikkii yhteiskunnan hammasrattaiden lomassa kuin Alex druugiensa kanssa konsanaan. Hallinnan määrä kuitenkin erottaa Alexin ja Vippi-ihmisten päähenkilön. Alex hallitsee vanhempiaan, jengiään ja naapurustoaan, kunnes lopulta menettää kaiken hallinnan systeemin jauhaessa hänet murskaksi.

Vippi-ihmisten kertoja taas tasapainoilee jatkuvasti totaalisen kaaoksen reunalla ja hallinnan tunnetta ei koeta kirjan aikana lähes hetkeäkään. Siitä huolimatta hänen tarinansa kaari johtaa tasaisen ylöspäin kohti jotain normaalia ja tervettä. Mikroliikkeitä jotain rauhaa ja valoa kohti, jotka lopulta itse asiassa johtavat yllättävän pitkälle. Tämä kaikki tuntuu tapahtuvan kuin alitajuisesti, salaa ja väkisin kaikesta rikkinäisyydestä huolimatta. Jokin voima janoaa terveyttä samalla tavalla kuin monen kirjan päähenkilö tuntuu janoavan tuhoa. Bret Easton Ellisin Lunar Parkin päähenkilö esim. ei pystynyt mitenkään olemaan sabotoimatta kaikkea hyvää kehitystä elämässään. Vippi-ihmisten päähenkilö taas ajautuu askel kerrallaan vähän tukevammalle maaperälle ja ottaa lisää hallintaa elämästään vaikka ei tiedä miltä tukeva maaperä on tai osaa kuvitella miltä sillä seisominen voisi tuntua.

Tässä valtavana vetoapuna kieltämättä on Keijuksi kutsuttu enkelimäinen hipsterihahmo. Keiju toimii kertojalle ankkurina ja siltana (melko) normaaliin maailmaan. Keiju on lisäksi vain kauhean siisti tyyppi. Minäkin haluan oppia juhlissa vain sanomaan ”aikalisä, aikalisä” ja mennä makaamaan hiljaa johonkin keskenäni kun ei enää jaksa. Aspirationaalista matskua, sanoisi joku Keijun kaveri varmaan.

Vippi-ihmiset yllätti olemalla oikeastaan ihan hyvän mielen kirja. Ongelmat ratkeavat, tilanteet rauhoittuvat, sielun sirpaleet alkavat liimautua yhteen. Kirjan loppupuolella odotin jatkuvasti, että koska valo tunnelin päässä osoittautuukin junaksi ja kaikki on kurjempaa kuin koskaan, mutta niin ei sitten tapahtunutkaan. Mikä virkistävä käänne tai käänteestä pidättäytyminen!

Voikohan näin optimistisesta kirjasta tulla klassikkoa. Varmaan pitäisi olla kaikin puolin kurjempaa ja oikeasti kauheita hahmoja, eikä tämmöisiä rikkinäisen inhimillisiä tyyppejä, että pääsisi osaksi jotain suomalaiskansallista kaanonia. Toisaalta, mitäpä minä oikeasti tiedän suomalaisesta kirjallisuudesta kun en sitä lue. Joka tapauksessa Silja Liukkosen Vippi-ihmisiä oli erittäin ilahduttava yllätys. Helposti voin suositella.

Mitä lukisit seuraavaksi? Valitse tai vältä jotain näistä aiemmin tavatuista!

Sukunimikaima Miki Liukkosen äärettömän pitkä ja vähän pöljä Lapset auringon alla rinnalle. Näiden kahden välillä Vippi-ihmisiä on selkeästi pienimuotoisempi, mutta siitä huolimatta tai sen ansiosta, vahvempi esitys.

Lisää suomalaista nykyaikaa: Antti Holman Järjestäjä kertoo vähän vastaavasta maailmasta vähemmillä päihteillä, mutta paljon rajummalla itseinholla. Vähemmän hallittu ja monella tavalla rosoinen teos, mutta Antti Holma -faneille varma valinta.