F. M. Dostojevski - Karamazovin veljekset (suomennos V. K. Trast)

Lopulta luettuna Karamazovin veljekset! Tämä perustava iso dostis oli tätä aiemmin jäänyt kokonaan välistä, mutta myös siksi lopulta, että tämän lukemiseen meni ehkä noin kaksi vuotta. 

Ensimmäinen hankaluus oli, että suomeksi käännettyä versiota ei valitettavasti löytynyt e-kirjana lainkaan. Karamazovin veljesten kohdalla tämä on hankalaa siksi, että teoksessa on n. 9000 sivua ja sitä ei jaksaisi toimistotyöläisen hauiksilla pitää ylhäällä. Loistavasta Antikvaari-palvelusta kuitenkin löytyi ikuvanha kolmeen osaan jaettu painos veljeksistä, mikä helpotti asiaa. Halusin mahdollisimman vanhan käännöksen kirjasta, koska olen aina pitänyt Dostojevskin vanhoista suomennoksista. Vanhahtava suomi tuntuu jotenkin sopivan paremmin kirjoille kuin tuoreempien käännösten nykyaikaisempi meininki.

Nyt tuli kuitenkin niin ye olde -versio (suomentanut V. K. Trast, julkaistu 1927!), että välillä meni jo vähän överiksi.”Mullerus, mullerus!” fraasi jäi päähän soimaan vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Välillä kielessä tapahtui myös jotain erikoista. Jostain ihmisestä esimerkiksi yhtäkkiä puhuttiin monikossa yhdessä keskustelussa ja sitten se taas loppui. Vaikea sanoa onko kääntäjällä jotenkin vain ote herpaantunut urakan loppumetreillä vai mistä on kyse.

Autenttista Dostojevski-meininkiä oli kuitenkin luvassa koko kirjan mitalta. Kirjan keskiössä ovat vanha elostelija Fjodor Karamazov ja hänen kolme poikaansa: Dmitry, Ivan ja Aleksei. Kaikki ovat omalla tavallaan kuvailun arvoisia persoonia. Ukko Fjodor on rakastettava, mutta kauhea, ja varastaa show’n aina kun on paikalla. Kaikki pojat ovat isänsä totaalisen unohtamia ja heidän kasvatuksestaan ovat huolehtineet palvelijat tai hyväntahtoiset sukulaiset. Dmitry on entinen upseeri, kiukkuinen ja hurjasteluun ja hurvitteluun taipuvainen kaveri, joka muistuttaa monella tapaa isäänsä. Ivan on veljeksistä keskimmäinen ja porukan älykkö. Opiskelee ja pohtii jumalattomia. Aleksei taas on veljesten valkea lammas, hyväntahtoinen hahmo, joka muistuttaa vähän jopa Idiootti-kirjan ruhtinas Myskiniä.

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee sitä miten Fjodor Karamazov keräsi omaisuutensa ja sen aikana käsitellään myös veljesten lapsuuden käänteet. Kirjan keskiosassa seurataan pitkälti "hyvä veli" Aleksein näkökulmasta mitä tapahtuu kun kaikki veljekset palaavat eri syistä kotikaupunkiinsa ja sotkeutuvat jälleen isänsä kuvioihin. Luostarissa hengaillaan, pyhien miehien ruumiita haistellaan ja onnettomaan rakkausjuttuun sekaannutaan: sekä Dmitry että isänsä Fjodor ovat rakastuneita Grusenkaksi kutsuttuun nuoreen naiseen. Mukana seikkailee myös Katja, johon taas ovat on-off rakastuneita veljekset Dmitry ja Ivan. Aleksei palloilee kaikkien naisten liepeillä vaarattomana tarkkailijana ja viestinviejänä kaikkien muiden hahmojen välillä.

Kirjan kolmas ja rankin osa koostuu murhaoikeudenkäynnistä. Kertoja on luotettava, mutta tosiasiat eivät, joten oikeudenkäynti on mielenkiintoista seurattavaa ja totuus lopulta epäolennainen. Tunteet ratkaisevat oikeudenkäynnin lopputuloksen kun todistajat vuoroin suojelevat ja vuoroin kostavat miehelle, jota samaan aikaan rakastavat ja vihaavat. Hyvin dostojevskilainen meininki siis. Dostojevski osaa yhä kirjoittaa henkilöitä, joilla on uskottavasti tosi vaikeaa. Dostojevskin hahmot voivat helposti rakastaa ja vihata samaan aikaan tavalla, jollaista en ole nähnyt kenenkään muun kirjailijan saavan aikaan.

Kirjan loppu on jotenkin erityisen hieno. Yksi tarina saadaan päätökseen, mutta seuraavat tarinat ja koko maailma ovat vielä olemassa. Viimeisen sivun jälkeen on selvää, että tästä se elämä jatkuisi, kuten elämä tekee. Juuri ennen loppua kuitenkin oli myös kirjan raskassoutuisin vaihe, jossa esim. syyttäjän ja puolustusasianajajan sinällään hienot puheenvuorot veivät yhteensä 96(!) sivua. Puheiden jälkeen vieläpä jäi vähän olo, että oikeudenkäynnin lopputulokseen niillä ei ehkä ollut ihan hirveästi merkitystä. Ehkä se juuri olikin se viesti, mutta aika paljon sivuja harjoitukseen kyllä meni.

Kaiken kaikkiaan valtavan pitkä kirja. Ei tätä ihan varauksetta voi suositella, koska 1000+ sivua venäläistä sielunmaisemaa 1800-luvulta ei vain ole sellainen realistinen ehdotus kaikille. Kannattaa ehkä kuitenkin kokeilla. Karamazovin veljeksissä on kaikkea: rakkautta, vihaa, mystiikkaa, traagisia kohtaloita ja murha ja mukilointia. Vaikka, tai ehkä koska, lukemiseen turhaantui niin valtavasti aikaa, tämän haluaisi heti lukea uudestaan. Sen verran vaikuttava kirja oli kyseessä ja nyt kun olisi kertaalleen tutustunut hahmoihin, ehkä osaisi vielä paremmin arvostaa heidän taustatarinoitaan. Laitoinkin Antikvaarista tilaukseen vähän uudemman suomennoksen vuodelta 1976, niin saapahan vertailla sitäkin sitten samalla!

Mitä lukisit seuraavaksi? Valitse tai vältä jotain näistä aiemmin tavatuista!

Dostojevskin Idiootti on aina hyvä valinta luettavaksi. Selkeästi vähemmän nilkkejä kuin Karamazovin veljeksissä, mutta ihan yhtä traagisia kohtaloita silti. Huumoria ja hyvää meininkiä toki myös.

Jos ei halua lukea Dostojevskiä, voi lukea fanifiktiota Dostojevskista. En muista J. M. Coetzeen Pietarin mestarista kirjana yhtään mitään, mutta en selvästi ole siitä aikoinaan tykännyt ja jestas kun olen tainnut olla kiukkuinen nuori mies tätä kirjoittaessa. Hauskaa lukea näin vanhoja merkintöjä.