Miki Liukkonen - Lapset auringon alla

Otin asiakseni lukea suomalaista kirjallisuutta enemmän, koska olen sitä ennen tätä lähinnä vältellyt. Verkkoon osui monta hutia, mutta Miki Liukkosen Lapset auringon alla oli aika hyvä. Yritti varmaan olla aika paljon enemmän, mutta aika hyvä on aika hyvin jo sekin.

Kirja lähti kieltämättä liikenteeseen vähän takamatkalta kun luin jostain Miki Liukkosen olevan kirjallisuusmaailman rock-tähti. Ei kuulosta miltään hyvältä asialta. Kirjan alku yllätti kuitenkin varsin positiivisesti. Kerronta on oikein sujuvaa ja mukana on hauskoja letkautuksia ja yllättäviä sanakäänteitä. Tarina käynnisteli itseään vähän hitaasti, mutta vauhtiin kuitenkin päästiin.

Simone Martini sai Jonaksen puolesta painua helvettiin ja liukastua siellä ankeriaaseen.

-Jonas Auer italialaisista mestareista

Lapset auringon alla kertoo Jonas Auerista ja hänen pojastaan Henrystä. Ensimmäinen puoli kirjasta käsittelee Jonaksen elämän ja seuraava Henryn teinivuodet. Jonas elelee joutilaasti isänsä perinnön varassa ja vietää aikaansa lähinnä ajelehtimalla Fiskarsissa ja Suomessa. Keltainen väri kiinnostaa häntä samoin kuin rakenteeltaan harmonisen täydelliset esineet. Luistin tai Nesteen huoltoasemaravintola ovat asioita, joiden yksiselitteinen ja pienimuotoinen kauneus koskettaa Jonaksen sielua. Keltaisella värillä taas on Liukkosen kirjassa jotain mystisiä voimia yleisestikin. Jonas on vain yksi keltaisesta innostunut ihminen, mutta sen lisäksi keltaiselle värille järjestetään kokonaisia seminaareja. Näissä Jonas kohtaa Jouko Viitan, joka muuttaa hänen elämänsä suunnan.

Kuvioon liittyvät myös uuszeniläiset, joka on Liukkosen kehittelemä kultti. Uuszeniläiset pyrkivät muuttamaan maailmaa väkisin. Myös he ovat valtavan innostuneita keltaisesta ja leikkaavan yksinkertaisesta harmoniasta. Myöhemmin he päätyvätkin hankkimaan käsiinsä kaikki Jonaksen elämänsä aikana tekemät taideteokset ja ottavat Jonaksen huoltoasemista kirjoittamat muistiinpanot vähän kuin pyhäksi kirjakseen. Kirjan lopun jälkeen he myös järjestävät jonkun maailmanlaajuisen ja epätoivoisen operaation. Jonkin sortin terrorismia ilmeisesti, sen perusteella mitä kirjassa asiasta vihjaillaan.

Lapset auringon alla tapahtuu periaatteessa nykypäivän Suomessa ja maailmassa, mutta kaikki vain on vähän fantastisempaa kuin oikeasti. Persoonat ovat persoonallisempia, yhteensattumat ovat epätodennäköisempiä ja yhteiskunnalliset muutokset erikoisempia. Kultitkin ovat hämärämpiä.

Kaikessa on kovasti jotenkin Kurt Vonnegutilainen sävy. Päähenkilöt ovat Liukkosella samalla tavalla vähän erikoisia kavereita, jotka toimivat suurempien muutoksien katalysaattoreina ja kommentoivat kuivakkaasti tapahtumia hiukan sivusta. Egyptin ilmoitus purkaa pyramidit tai keltaisen värin lähinnä maaginen vaikutus ihmisiin taas ovat esimerkkejä kovasti vonnegutilaisista maailmanilmiöistä. Erona on vain se, että Kurt Vonnegut laittaa puolet suurempia ideoita puolet lyhyempiin kirjoihin, joten Liukkosella on vielä matkaa kuljettavana, jos haluaa kestää vertailussa mukana pidempään.

Lapset auringon alla on nimittäin mihinkään vertaamattakin vain liian pitkä kirja. Höyry loppuu auttamatta kesken viimeistään kirjan puolivälissä. Jonas on mielenkiintoinen hahmo, joka tekee mielenkiintoisia asioita ja joutuu mielenkiintoisiin tilanteisiin. Kirjan toisessa osassa Jonaksen vähän arvoituksellisiksi jääneet langanpäät solmitaan yhteen ja hänet korvataan päähenkilönä Henryllä, joka on kaikilla tavoilla vähemmän kiinnostava hahmo vähemmän kiinnostavassa tarinassa. Henryltä jää omat langanpäänsä, mutta näihin Liukkonen ei sentään enää koske vaan jättää arvoitukseksi mitä kauheaa Henry ja uuszeniläiset kirjan jälkeen sitten tekivätkään.

Yhdistelmänä lähinnä suututtaa, että kirjoittaa yhden hyvän kirjan, jonka rampauttaa laittamalla sen perään toisen huonomman kirjan, mutta sitten vielä kääntääkseen puukkoa haavassa jättää nokkelasti ne isoimmat tapahtumat kirjoittamatta kokonaan. Olisi ollut taloudellisempaa ja kenties traagisempaa jos Jonas olisi itse nähnyt mihin käyttöön hänen taiteensa ja ajattelunsa päätyy. En ymmärrä ratkaisua laittaa päähenkilöksi Henryä, joka on Jonaksen eksentrisyyteen verrattuna vain tylsähkö teini. 

Liukkosen kirjassa tuntuisi muuten esiintyvän jälleen samaa hyvää kulttuuritahtoa kuin mistä olen monen aiemman kirjan kohdalla jo kirjoittanut. Tieteeseen ja taiteeseen viitataan kovasti, mutta musiikin puolella esitys jää vähän vaisuksi. Murakami esitti oikeasti uskottavia analyysejä Beethovenin eri levytyksistä, mutta esim. Henry lähinnä kuuntelee Coltranea ja Kuutamosonaattia ja diggailee jazzia. Vähän pliisu maku. Ihan ei mennyt päteminen maaliin tällä sektorilla.

Noh, voi voi, olisipa kokonaisuus ollut parempi. Mukana oli ihan todella iskeviä juttuja ja siinä taitaa näkyä Liukkosen tausta runoilijana. Kun hän haluaa yllättää tai naurattaa jollain sanavalinnalla tai jännittävällä käänteellä kielessä, se onnistuu kyllä. Tarinana ja romaanina kirja ei vain ole mitenkään erityisen vahva. Pelkästä Jonas Auerin tarinasta saisi pienen ja iskevän romaanin, mutta sitä ei meille ole annettu. Kyseessä oli ilmeisesti Liukkosen esikoisteos, joten periaatteessa voisi uskaltaa jonkun toisenkin kirjan häneltä yrittää lukea. Jos joku kirjoittaisi vielä lisää Vonnegutia, olisihan se hienoa. Lapset auringon alla ei siihen kuitenkaan vielä yltänyt.

Mitä lukisit seuraavaksi? Valitse joku näistä aiemmin tavatuista!

Näyttelijä Antti Holman kirja Järjestäjä kertoo myös tarinan erikoisista ihmisistä. Ällömpää ja työväenluokkaisempaa menoa, lyhyempi ja rajumpi elämys. Kuulostaa myös ihan Holmalta itseltään.

Herman Hessen Siddharta on kirjanen Buddhan aikalaisesta, muttei itse Buddhasta. Hengellisiä johtajia ja kultteja on luvassa siis tässäkin kirjassa, mutta vähän terveemmällä pohjalla liikutaan. Mielenkiintoinen ja elähdyttävä kokemus.