Hannu Mäkelä - Huhuu, herra Huu

Olen aina sympatiseerannut herra Huuta ja kun kirjastosta löytyi ihan juhlapainos herra Huu -tarinoita, pitihän se ottaa luettavaksi lapselle. Jakoi mielipiteitä, sanotaanko. Minulle vähän omituinen kirjoitustyyli ja mystinen meininki ihan kelpasi, mutta perheen muut aikuiset pitivät näitä tarinoita ihan kuolettavan tylsinä. Toisaalta lapsi tuntui tykkäävän, mikä lopulta kai on kuitenkin se pääasia. 

Olen joskus ollut katsomassa teatterissa jotain herra Huu -näytelmää niin pienenä, etten muista siitä mitään. Herra Huu ja se herra Huu -laulu on kuitenkin varmaan sieltä jäänyt pysyvästi iloa tuottavaksi ajatukseksi elämään. En kuitenkaan muista, että olisin koskaan oikeasti lukenut mitään herra Huu -tarinoita ennen tähän kirjaan tarttumista. Kolmekymmentä vuotta on aika pitkä aika fiilistellä jotain asiaa, tutustumatta siihen lainkaan tarkemmin. Siksi olikin jännittävää alkaa lukea tätä iltasaduksi lapselle.

Kirjassa on mukana kolme eri herra Huu -tarinaa. Näiden aikana herra Huu kehittyy hahmona ja henkilönä ja mukaan tarttuu myös pysyviä sivuhahmoja. Herra Huu on pysyvästi reppana hahmo, mutta kirjojen edetessä hän kuitenkin saa kykynsä enemmän ja enemmän hallintaan. Herra Huu on nimittäin jonkin sortin mystistä velhojen sukua ja ihan sukuvelvollisuudesta joutuu suorittamaan mustia messuja ja valvomaan öisin. 

Velvollisuuksiin kuuluu myös lasten pelottelu, mutta tästä ei koskaan tule mitään. Tämä olikin asia, joka oli etukäteen tiedossa. Herra Huun pelotteluyritykset ovat poikkeuksetta vähän surkuhupaisia ja lopulta johtavat lähinnä siihen, että herra Huu ja lähialueen lapset ystävystyvät ja alkavat käydä seikkailuilla yhdessä.

Lasten lisäksi mukana on aikuisia naapureita, kuten amiraali Kaljamaha, joka onkin kyllä aika rankka hahmo. Entinen merikapteeni kertoo sekavia tarinoita ajoiltaan merillä ja on yleisesti karun monella tavalla tarkka kuvaus alkoholistista. Itsepetos, itsesyytökset ja epäonnistuvat raitistumisyritykset värittävät amiraalin elämää. Amiraali haikailee menneitä aikoja, menetettyä rakkauttaan ja saa lyhytkestoisia kohtauksia, joissa onnistuu käyttäytymään urhoollisesti aina hyvin pienen hetken ennen kuin kaljanhimo ja luontainen pelkuruus taas vievät voiton sisuuntumisesta. Tiukkaa materiaalia piilotettavaksi lastenkirjaan, vaikka ei kyseessä nyt mikään aikuisten oikeasti traaginen tai objektiivisella tasolla syvä hahmo olekaan kyseessä.

Herra Huu -tarinat tapahtuvat tosimaailmassa, jossa mystisiä elementtejä edustaa lähinnä herra Huu itse ja hänen ympärillään pyörivä maaginen maailma. Muuten kaupungit ovat kaupunkeja ja meret meriä, mutta herra Huun ympärillä tapahtuu kummia. Hän vie lapsiystävänsä maan alle seikkailemaan maanalaisessa kuningaskunnassa ja tapaa kaksiulotteisia litteitä hahmoja, jotka asuvat kerrostalojen seinien väleissä ja pitävät niistä huolta.

Iltasatukirjojen kanssa on aina vähän se hankaluus, että välillä jää pätkiä lukematta kun joku muu lukee iltasadun. Koko viimeisen Herra Huu muuttaa -tarinan ajan olinkin täysin pihalla miksi ja miten herra Huu oli päätynyt kaupunkiin asumaan. Lapsen "se vain yhtäkkiä joutui muuttamaan" -selitys ei oikein valaissut asiaa. Myöhemmin selvisi, että ilmeisesti herra Huun mökin päälle oli rakennettu moottoritie tai jotain tällaista. 

Aika pitkät pätkät kuitenkin sain lukea tästä kyseisestä kirjasta itse, koska perheen kaikki muut aikuiset pitivät tätä kirjaa maailman tylsimpänä opuksena. Kieltämättä vähän erikoinen tunnelma kirjassa oli. Mäkelän tapa kirjoittaa on lievästi kikkaileva tai vain omituinen. Omia sanoja on keksitty ja välillä teksti on muutenkin vain kummallista tavalla, mitä on vaikea kuvaille. Usein asiat ovat joko hyvällä tai huonolla tavalla omituisia, mutta Huhuu, herra Huu on vain omituinen. Lukiessa rypistää otsaa ja pysähtyy miettimään, että mitäköhän ihmettä nyt taas. Jotain omaa tunnelmaa se herra Huun seikkailuille varmasti antoi, mutta ehkä saman olisi voinut tavoittaa kirjoittamalla suoraan. Nyt syntynyt kummallinen vaikutelma syntyi ehkä enemmän kirjailijasta kuin teoksesta.

Kun lapsi kuitenkin ihan sujuvasti kuunteli koko paksun teoksen läpeensä, ei tätä oikein voi olla suosittelemattakaan. Iltasatukirjaksi teki juuri sen, mitä pitikin. Herra Huu -nostalgikolle toki myös oli hauska kokemus oikeasti lukea mitä nostalgisoi. Jännä elämys.

P.S. Jos kukaan tietää mistä voisi löytyä katsottavaksi vanha Herra Huu – jestapa jepulis, penikat sipuliks -elokuva , olisin erittäin kiinnostunut kuulemaan! Tuli vastaan sattumalta googlaillessa ja kuulostaisi ihan vähintään mielenkiintoiselta päästä kokemaan tämä. Herra Huuna olisi vieläpä ihan M. A. Numminen. Ilmeisesti mitään versiota ei kuitenkaan ole myynnissä missään, joten tämän näkeminen voi jäädä vain haaveeksi.