Søren Kierkegaard - Mozart-esseet

Kalenterissa oli treffit katsoa Mozartin Don Giovanni ja luin siihen valmistautuakseni jälleen Kierkegaardin lyhyet Mozart-esseet. Olin lukenut tämän aikoinaan joskus lähes kymmenen vuotta sitten ja muistin aiheesta lähinnä, että Don Giovannia siinä valtavasti hehkutettiin. Jonkin verran muistin kamppailleeni kirjan kanssa, mutta niinhän Kierkegaardin kanssa aina, joten vähän jännitystä oli ilmassa. Mozart-esseet osoittautuivat kuitenkin harvinaisen luettavaksi Kierkegaardiksi ja paljon vähemmän eksyttämistä oli vastassa kuin mitä odotti. Mukana on silti jotain klassisen kierkegaardilaista labyrinttivirkkeitä, joista esimerkkinä oma suosikki:

”Jokainen, jolla on ollut mahdollisuus tarkkailla ihmistä, jota kutsutaan keikariksi, tietää myös sentyylisten ihmisten tuntevan suurta mieltymystä merta kohtaan, ja hänestä on itsestään selvää, että Don Juan on iskenyt silmänsä pariin hamoseen ja aikoo heti lähteä niiden perään laivalla Kallebostrandista, merelliselle sunnuntaiseikkailulle, ja että laiva haaksirikkoutuu.”

Kierkegaard kehittelee Mozart-esseissä ajatusta klassisista teoksista, jotka ovat jotain ajan ja arkimaailman ylittäviä esimerkkejä täydellisestä taiteesta. Kun aihe ja media yhdistyvät toisiinsa täydellisesti, on tuloksena jotain suurta ja jossain tapauksissa myös ajatonta. Täydellisin klassinen taideteos on Mozartin ooppera Don Giovanni, sillä siinä täydellisen abstrakti aihe (aistillinen nerous) yhdistyy täydellisen abstraktiin mediaan: musiikkiin.

Joitain klassisia taideteoksia voidaan aina tehdä uusia ja uusia. Se edellyttää, että aihe on konkreettinen: hän meni sinne ja teki näin. Lisäksi myös median on oltava konkreettinen: esimerkiksi kieli, jolla tarina on kirjoitettu, sillä kieli elää ja kehittyy jatkuvasti. Näin esimerkiksi Homeroksen eeppiset runoelmat ovat vain yksi esimerkki klassisista kertomuksista. Aiheita uusille eeppisille ja ajassa eläville kertomuksille syntyy jatkuvasti, joten uusia klassisia taideteoksia voi aina syntyä.

Sen sijaan jos taideteos käsittelee abstraktia aihetta abstraktein välinein, voi täydellisesti onnistunut taideteos jäädä ainoaksi mahdolliseksi edustajaksi kyseisestä asiasta. Näin on Don Giovannin laita, jossa Mozart on yhdistänyt täydellisen abstraktin aiheen (aistillinen nerous) täydellisen abstraktiin välineeseen (musiikkiin). Kumpikin näistä on Kierkegaardin mukaan välittömästi koettavia asioita, jotka eivät muutu aikojen kuluessa. Näin kaikki mitä aistillisesta neroudesta on musiikin keinoin sanottavissa on Don Giovannin jälkeen sanottu ja mikään koskaan tätä ennen tai tämän jälkeen samasta aiheesta tehty taideteos voi parhaimmillaankin vain ehkä toistaa saman jo sanotun.

Näiden kehittelyiden jälkeen Kierkegaard intoilee loput kirjasta lähinnä Don Giovannista taideteoksena yleisesti perinteisemmän kritiikin keinoin. Oopperana Don Giovanni onnistuu parhaiten, koska musiikki kertoo totuuden asioista. Kierkegaardille Don Giovannin hahmo on täydellinen viettelijä, joka on ehkä lähes ei-tietoinen hahmo. Don Giovanni vain kaipaa naisia ja sit päätyy viettelemään ne kaikki ja siirtyy jatkuvasti seuraavaan, koska viettely ja kaipuun tyydyttyminen on itsessään tärkeää ja tyydyttävää. Don Giovanni ei ehdi suunnitella asioita etukäteen tai miettiä jälkikäteen mitä tuli tehtyä vaan aina menee vain seuraavaan ja seuraavaan ja sen takia se on niin ajaton, voittoisa ja myös ehkä myös jotenkin syyntakeeton.

Mietin tätä kaikkea kun katsoin Kansallisoopperan 2020 kevään versiota Don Giovannista. Tässä ohjauksessa Don Giovanni on huumeongelmainen ja epämiellyttävä öykkäri, joka tutisee ja masturboi kalsareissaan olohuoneensa nurkassa. Omituisesti tuli sellainen tunne, että ohjaaja on tällä kertaa vain ollut väärässä. Samalla kun musiikki saavuttaa huippunsa uhmakkuudessa ja elämänilossa, Don Giovanni horjuu ja haparoi kännipäissään ja ohjauksessa on tehty kaikkensa, että hänestä saataisiin maalattua säälittävä hahmo. Paperilla valinta on varmaan näyttänyt mahdolliselta, mutta jos musiikin ottaa huomioon, yritys peittää Don Giovannin ylivertaisuus tuntuu epäonnistuneelta ja keinotekoiselta.

Muutenkin ohjaus jätti kyllä erittäin kylmäksi kaikkine seisoskeluineen, äärimmäisen hämmentävine rock-kohtauksineen ja kankeine koreografioineen. Erityishuutia siitä, että lähes kaikki aariat oli jätetty hyvin staattisiksi ja kaikki niiden aikana mahdollinen tarinankerronta täysin tekemättä. Aarioiden aikana tarina seisoi ja lavalla seisottiin. Laulajien ja musiikin kannalta varmaan kiitollinen tilanne, mutta täysin hukattua aikaa muuten.

Jälkikäteen tämä versio tulee olemaan erittäin helppo ajoittaa 2010 ja 2020 -lukujen taitteeseen, kun katsoo miten kaikesta on yritetty tehdä jotenkin vähän ankeaa ja pilattua ja viaton huumori ja arvokkuus on itsetarkoituksellisen oloisesti koitettu riisua kaikesta pois. Esimerkiksi Don Ottavion (aivan loistava Tuomas Katajala!) uljaimman ja tunteellisimman aarian taustalle on laitettu kaksimielisiä banaanivitsejä varmaan ihan vain siksi, että saadaan mitätöityä senkin hetken arvokkuus. Kokonaisuudesta jäi tunnelma, että ohjaus tuntui jatkuvasti olevan ilmiriidassa musiikin kanssa.

Paljon rohkeampaa liikettä ei välttämättä keksi kuin yrittää riidellä Mozartin Don Giovannin musiikin kanssa. Tälläkään kertaa ei välttämättä olisi kannattanut.