H. G. Wells - Maailmojen sota

Minulle alkoi valjeta mitä minun olisi tehtävä. Annoin työläiden järkeilyjeni olla ja kompuroin jaloilleni. Ja seisten hänen vieressään laskin käteni hänen olkapäälleen.

 ”Olkaa mies”, sanoin.

H. G. Wells (syntynyt muuten samana päivänä kuin minä! Vain vähän aiemmin.) kirjoittaa maailmojen sodasta, tai lähinnä siitä kun Marsista lähetetään muutama hassu hyökkääjä johonkin Lontoon lähistölle. Se toisaalta jo käsittää kaikki oleelliset osat maapallosta, joten kirjan nimi on varmaan ihan perusteltu. Harvoin näkyy näin räikeästi läpi mitä kulttuuritaustaa ja aikakautta kirjoittaja edustaa. Wells on niin tajuttoman brittiläinen siirtomaaherra, että Maailmojen sota on sen vuoksi tahattoman hupaisaa luettavaa nykypäivänä.

Tarina on kuitenkin legendaarinen. Marsissa elämä ja sivilisaatio on ollut voimissaan jo valtavasti pidempään kuin täällä meillä maapallolla, joten se on myös lähempänä väistämätöntä loppuaan. Marsilaiset lähtevät hakemaan Lebensraumia naapuriplaneetalta ja ampuvat kourallisen lieriöitä avaruuden halki Lontoon lähiseudulle. Näistä kuoriutuu esiin lonkeromarsilaisia, jotka aloittavat välittömästi rakentaa erilaisia sotakoneita ja sutivat kuolemansäteillä Lontoon lähialueiden asukkaita tuhkaksi.

On ihan itsestäänselvää, että jos Lontoo kukistuu, koko muu maailma seuraa perässä. Lontoo on koko universumin suurin kaupunki ja koskaan koko ihmiskunnan historiassa ei ole nähty yhtä suurta kansanliikettä kuin silloin kun Lontoon asukkaat alkavat paeta muukalaisia johonkin kauemmas.

Maailmojen sodan kirjoittamisen aikaan tämä kaikki ei varmaan ole kuulostanut niin naurettavalta kuin kuin nykylukijalle tuntuu. Tuohon aikaan brittien imperiumi oli eniten voimissaan ja Lontoo taisi olla suurin kaupunki maailmassa. Aika nopeasti toisaalta kyllä sitten vanheni tuo tilannekuva ja nykyään nämä osiot kirjasta vaikuttavat hupaisilta. Täysin vankkumaton siirtomaaherran itseluottamus huokuu tekstistä.

Wells pääsee yllättämään myös jopa vähän Ayn Randin Atlas Shrugged -kirjasta repäistyn oloisella monologilla. Yksi Lontoon raunioista löytyvä survivalisti on suunnitellut miten ihmiskunta siirtyy elämään viemäreihin ja käymään sissisotaa marsilaisia vastaan. Todellisuudessa kaveri on laiska elostelija, mutta hänellä on vahvoja libertarismihenkisiä mielipiteitä, joista hän oratoi kertojalle pitkät, ja jokseenkin hervottoman hauskat, pätkät.

”Joka kerta kun asiat ovat sillä mallilla, että ihmisten mielestä pitäisi ryhtyä johonkin niin heikot ja ne, joiden pää ei oikein kestä mutkikkaita ajatuksia, sortuvat aina johonkin kaikenlaisen vastarinnan kieltävään uskoon. Hyvin hurskaaseen ja ylevään ja alistuvat nöyrästi vainoon ja Herran tahtoon. Kyllä kai tekin olette sen huomannut. Se on juuri sitä voimaa, joka syntyy toivottomuudesta ja toimii täysin nurinpäin. Häkit raikuvat psalmeja ja virsiä ja jumalisuutta. Ja ne taas jotka eivät ole yhtä yksinkertaisia alkavat harrastaa... miksi sitä nyt sanotaankaan... erotiikkaa.”

Yksi huomionarvoisa piirre kirjassa on vielä sen uskomaton mieskeskeisyys. Naisia on mukana aivan pelkästään miesten pelastettavaksi ja miesten haikailun kohteeksi, silloin kun meneillään ei ole mitään muuta mielenkiintoista. Kertojan kovasti rakastettu vaimo esiintyy kirjan alussa ja kirjan lopussa, mutta kesken kirjan hänelle ei suoda mitään ajatuksia. Kertojan veli tapaa reissullaan kaksi naista, jotka esitellään jonkun apteekkarin vaimona ja tämän siskona ja joista toinen on reipas ja toinen perinteinen nainen, eli hysteriaan ja hienosteluun taipuvainen rasite, jolle pitää puhua järkeä. Kertoja seikkailee suuren osan kirjasta Lontoota ympäröivällä poltetulla joutomaalla yksin, joten kirjan olisi voinut kirjoittaa mieluummin vaikka kokonaan ilman naisia, mutta nyt naishahmoja on mukana juuri sopivasti, että heillä ei ole mitään tekemistä tässä tarinassa tai ehkä maailmassa muutenkaan. Puhhuh.

Ei varsinaisesti mitään erityisten mielenkiintoista tai nautinnollista luettavaa. Tämän varaan tietysti on rakennettu yli sata vuotta muuta scifiä, dekonstruktiota, parodiaa ja uudelleenkirjoittamista, joten sinällään ihan hauskaa, että tämän ihan alkuperäisenkin version on kokenut. Kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoinen, muuten ei ehkä niinkään.