Bret Easton Ellis - American Psycho (uudestaan)

American Psycho uudestaan! Edellisestä kerrasta olikin jo aikaa ja jostain tuli yhtäkkiä himo lukea tämä uudestaan. Lainasin ensin kirjastosta suomeksi ihan vain kirjaston käyttämisen ilosta. Totesin kuitenkin sitten aika nopeasti, että miksi lukisin hankalasti paperikirjaa käännettynä kun voisin lukea näppärästi e-kirjaa alkuperäiskielellä. Aikoinaan luulin olevani paperikirjamiehiä, mutta e-kirjat vain ovat lopulta liian paljon näppärämpiä. Paperikirjoina nykyään lukee asioita vain pakon edessä ja kyllä siitäkin selviää. Mutta jos vain on vaihtoehto saada asia sähköisenä, sen kyllä valitsee aina.

Joka tapauksessa paluu Bret Easton Ellisin American Psychon pariin. En muistanut miten hyvä tämä oli. En muistanut myöskään miten groteski tämä oli. Edellisella kerralla lukiessa on tainnut vielä olla vähemmän herkkis kuin nykyään. Ajan kanssa itsestä on tullut jatkuvasti enemmän herkkä kaikelle väkivallalle viihteessä. Lapsena luuli, että aikuiseksi kasvaessa jotenkin turtuu ja voi jatkuvasti katsoa yhä kamalampia ohjelmia telkkarista tms., mutta jossain vaiheessa se kehitys on kääntynyt ympäri. Nykyään jää esim. lähes kaikki uudet televisiosarjat katsomatta kun ei vain halua viettää aikaa katsomalla groteskia väkivaltaa, jota ilman nykyään ei tunnut mitään viihdettä enää tekevän. Miksi pitää olla niin edgyä ja darkkia kaiken?

Välttämättä ei paras avautumisen aihe kyllä kun aiheena olisi käsitellä American Psychoa, jonka väkivaltakuvaukset ovat aivan todella graafisia ja kammottavia. Patrick Patemania pidetään valtavana pehmona ja mammanpoikana, mutta todellisuudessa (tai ehkä ei?) hän kiduttaa ja tappaa ihmisiä tahdilla, joka saisi Hannibal Lecterinkin kalpenemaan kateudesta. Toisaalta Pateman ei osaa laittaa tappamistaan ihmisistä ruokaa lainkaan yhtä hyvin vaan suurin osa kokkauksesta menee kammottavalla tavalla pieleen.

Ehkä siksi Pateman ja kaverinsa syövät vain ravintoloissa jatkuvasti. Ravintoloissa ja baareissa (mitä kalliimpia ja trendikäämpiä, sitä parempi) näyttäytyminen ja kalliiden asioiden shoppaaminen onkin noin yleisesti suurin osa siitä, mistä Patrickin ja hänen juppikavereidensa elämä koostuu. Valkoisista miehistä koostuva porukka on misogyynisin, rasistisin ja kaikin puolin problemaattisin hahmojoukko mitä on tullut kirjoissa vastaan pitkään aikaan ja se on jostain syystä mahtavaa. Ellisillä on jotenkin uskomaton taito kirjoittaa asioista antamatta niille mitään moraalista tukea. Ellis ei periaatteessa tuomitse eikä ihannoi juppien elämäntyyliä, mutta usein se tarkoittaisi sitä, että kirjailija jotenkin kuitenkin sympatiseeraa esittelemiään asioita. Tällä kertaa on kuitenkin ilmiselvää, miten tyhjää ja kauheaa Patemanin ja kavereidensa elämä on.

American Psychossa on loistavia toistuvia aiheita, kuten vuokrattujen leffojen palauttaminen. Kaikkien on aina palautettava leffoja vuokraamoon ja se on yleisin tekosyy, jolla Pateman väistää jotain sosiaalisia tilaisuuksia tai saa paettua yllättävistä tilanteista. Uudestaan ja uudestaan toistuessa leffojen palauttaminen kävi jatkuvasti yhä hauskemmaksi.

Patemanin jatkuvasti rapautuva mielenterveys ei kuitenkaan ole lainkaan hauskaa. Erilaiset hallusinaatiot, villit mielentilojen ailahtelut ja täydet romahdukset yleistyvät ja kirjan lopussa Pateman on lähinnä puvun ja rutiinin kasassa pitämä kuori. Silti yllättävän koherentissa kunnossa oleva kuori, mutta sillä hiusgeelin ja kasvohoitojen määrällä kestää varmaan aika pitkään, ennen kuin mikään alkaa murentua. Muistin edelliseltä lukukerralta, että kirjassa olisi jätetty enemmän epäilyksiä siitä, tekikö Pateman kaikki murhia tai edes mitään niistä. Luin kirjan silleen tuudittautuneena sellaiseen fiilikseen, että nämä kaikki kidutuskohtaukset on luultavasti vain mielikuvitusta ja kaikki on ihan kivasti lopussa.

Saatoin kuitenkin muistella tästä tehtyä elokuvaa, koska kirjassa tälle epäilykselle ei anneta kuitenkaan loputtoman paljon materiaalia. Enemmän tuli sellainen olo, että ehkä ne epäilyksiä aiheuttaneet kohdat olivatkin sitä sekoilua ja murhat olivat totta. Mutta mistä sitä tietää. Pateman on hauska epäluotettava kertoja, koska hän selvästi puhuu niin totta kuin osaa. Epäluotettavuus ei synny siitä, etteikö Pateman kertoisi lukijalle rehellisesti mitä kokee. Patemanin kokemukset vain eivät välttämättä pidä yhtä sen kanssa, mitä maailmassa tapahtuu.

American Psycho on siten vaikea suositeltava, että se on varsin korkeasti tyyliteltyä menoa. Kaikkien vastaantulijoiden vaatteet listataan merkeittäin, ruoka-aineiden hinnat mainitaan, välissä on monen sivun mittaisia täysin nurkan takaa tupsahtavia Patemanin pitkiä fiilistelyitä eri bändien levyistä ja muutenkin tyylikeinoissa löytyy. Paljon asioita, joista varautumaton lukija voi täysin kimmahtaa pois. Väkivalta on myös varsin äärimmäistä, joten jotenkin sormien välistä tirkistämällä kannattaa lähestyä. Kaikesta tästä huolimatta suosittelen. Aivan valtavan hauska, omalaatuinen ja kaikin puolin villi teos. Hienoa oli lukea uudestaan, mutta ehkä nyt on hyvä pitää uusi tauko ja kerätä taas vähän itseään ennen seuraavaa kertaa.