Vigdis Hjorth - Perintötekijät

Väliin jotenkin todella perinteinen romaani. Romaani ilman mitään varsinaisesti erikoista. Ei ole villiä fantasiaa tai kovaa scifiä, ei klassikkostatusta, ei nokkelasti rikottua kerrontaa tai radikaalisti sekoitettua kronologiaa, epäluotettavaa kertojaa tai mitään. On vain tarina perheestä, jossa on perintöriita, rikkinäisiä ihmisiä ja haudattuja salaisuuksia.

Luen todella harvoin tällaisia kirjoja ja ehkä ihan syystä. Jos lukee näin pelkkää tarinaa tavallisista ihmisistä, ehkä sitten voisi jo vain jutella oikeiden ihmisten kanssa tai katsoa dokumenttia jonkun oikean ihmisen elämästä. Mikään ei ole tylsempää kuin oikeat ihmiset tai niiden elämät, joten tämän tyyppiset kirjat lähtevät vähän takamatkalta minun kanssani. Jotain tässä kuitenkin oli, koska loppuun asti pääsin.

Viiniä ainakin kuluu käsittämättömiä määriä. Päähenkilö juo vähän jokaisena iltana pullollisen viiniä ja joltain alkoholiongelmalta homma pahasti haiskahtaa. Toisaalta päähenkilö on niin totaalisen rikki joka tapauksessa, että jos pärjääminen sitä vaatii, ehkä se on ihan sallittua. Menneisyys kummittelee, menneisyyden kummitteluun suhtautuminen hiertää sisarusten välejä ja perintömökit saavat toimia tapana tasoittaa puntteja aikuisten lasten välillä.

Isäni on jutellut jostain syystä paljon perintöriitoja seuranneena, että riidat eivät johdu omaisuudesta tai rahasta vaan usein riidellään enemmänkin siitä, ketä on lapsena halattu eniten tai kenelle ei koskaan sanottu nätisti ja nyt pitäisi siksi saada juuri joku perintötavara. Tässä kirjassa sama sanotaan ihan ääneen sisarusten välillä. Perintöä jakaessa on rahan sijaan kyse siitä, että menneisyyttä jotenkin tasapainotetaan jakamalla asioita tasapuolisesti tai ei ainakaan anneta vanhan suosimisen jatkua nyt vielä viimeisen kerran epäreilusti.

Tässäkin kirjassa päähenkilö ja päähenkilön kaverit on kulttuuritoimittajia ja teatteriesityksiä ja runoja siteerataan aina sopivin väliajoin. Pitää keksiä joku asiasana jo tälle hyvälle kulttuuritahdolle, jota niin monissa kirjoissa pitää esitellä. Tämä on myös yksi kolmesta lyhyen ajan sisään lukemastani uudesta ja toisinaan ihan samanlaisesta romaanista. 2018 - 2020 välillä julkaistuissa kolmessa kirjassa on keskenään ihan todella samanlainen kertomisen tapa: vähän rikottu kronologia, kevyesti taiteellista toistoa ja miedosti yllättäviä nykäyksiä proosassa. Menee läpi täysin ”tavallisena” kirjana horjahtamatta hetkeksikään minkään käsitetaiteen puolelle, mutta kuitenkin on jotain pientä sisäsiistiä nokkeluutta mukana. Onko käynyt vain hassu säkä kirjoja valitessa vai näinkö kaikki tällä hetkellä kirjoittavat? En ole varsinaisesti vaikuttunut tästä tyylistä.

Itse kirjasta ei kauheasti muuten sanottavaa. Norjassa Vigdis Hjorth vissiin sai tällä jonkun kohun tai kovat keskustelut aikaan, mutta ne varmaan ovat liittyneet ulkokirjallisuudellisiin seikkoihin ja kysymyksiin taiteen totuudesta yms. Irrallisena ja kirjallisena taideteoksena tämä ei kuitenkaan mitenkään järisyttävä kokemus ollut. Perintöriitaa ja hiljaisella liekillä palavaa kerrontaa ja kirjan edetessä tyydyttävän hitaasti paljastuvia menneisyyden kauhuja. Kovasti nähtyä, mutta tulipahan tutustuttua.