Antti Holma - Järjestäjä

Antti Holman esikoisteos käsittelyssä. Holman tuotannosta on tutustunut lähinnä Auta Antti ja Radio Sodoma -podcasteihin (ja Tatu ja Patu -elokuvaan), mutta niiden perusteella ihan odotti mitä kirjassa on tarjolla. Holman tuttu ääni kuuluu tekstissä vahvasti, mikä on varsin hyvä asia, jos tykkää Holman tyylistä. Jos tietää olevansa tykkäämättä, kannattaa toki jättää väliin.

Järjestäjä on ihan todella tyylipuhdas esikoiskirja: kirjoitettu esikoiskirjailijasta. Järjestäjä kertoo väkivaltaisen ahdistuneesta, homoseksuaalisesta kulttuuri-ihmisestä, josta naiset tykkää ja joka bodaa itsensä vahingossa isoksi. Sitten se menee teatteriin töihin ja kertoo teatterin hassusta sisäisestä maailmasta.

Tämä on nyt kolmas niistä kolmesta uudesta lyhyen ajan sisään luetusta kirjasta. Jännästi Järjestäjä on kaikista näistä eniten itsensä kuuloinen. Ehkä Holma esikoiskirjailijana kirjoittaa vielä omalla äänellään eikä pelkästään 2020-luvun kirjailijan äänellä? Samat kerronnan makrokeinot ovat kyllä vahvasti mukana kuin Perintötekijöissä ja Normaaleissa ihmisissä, mutta sen lisäksi Holmalla on mukana paljon huumoria, holmamaisuuksia ja enemmän tarinaa kuin kahdessa muussa kirjassa. Järjestäjässä tapahtuu asioita, jotka sijaitsevat selvästi enemmän kirjallisuuden kuin tosimaailman maailmassa, mikä on minusta positiivinen asia. Periaatteessa kaikki tapahtuva olisi mahdollista, mutta todennäköisyyden rajoja venytetään sopivasti, että homma pysyy mielenkiintoisena.

Linjasin aiemmin, että kirjassa pitää olla joku perusteleva tekijä, joka erottaa sen vain tylsästä tositarinasta. Järjestäjässä selvästi on, mikä on mainiota.

Heikointa kirjassa on loppu, joka tuntuu lähtevän täysin käsistä. On omituinen ajatus, että joku niin hidas asia kuin kirjan kirjoittaminen voisi lähteä käsistä, mutta niin tuntuu silti aina välillä tapahtuvan. Periaatteessa lopussa tapahtuu perinteinen syöksykierro hulluuteen ja katastrofiin, millaisia on kirjallisuudessa ja elokuvissa usein nähty, mutta jotenkin olisi ollut kauhean paljon parempi jos loppuun olisi keksitty jotain muuta. Parhaimmillaan syöksykierre voi olla täysin perusteltu ja välttämätön seuraus siitä, mitä aiemmin on tapahtunut. Usein, ja tälläkin kertaa, se kuitenkin vaikuttaa siltä, että nyt käännetään nupit kaakkoon vaan koska pitää saada kirja loppumaan. Syöksykierteen pitäisi olla joko välttämätön tai sitten erityisen traaginen, mutta nyt homma vain jotenkin nyrjähtää mahdottomaksi vähän yllättäen ja sitten kaikki palaa.

Haen vastakkaisen esimerkin elokuvan puolelta, koska sopivaa kirjaa ei heti tule mieleen. Parasite-elokuvassa (vahva suositus muuten, melkoinen kokemus!) meno muuttuu jatkuvasti intensiivisemmäksi ja lopulta ei ole enää vaihtoehtoja sille täydelle katastrofien kokoelmalle, mikä lopussa tapahtuu. Tilanne lähtee täysin käsistä, mutta elokuvan tekijöiden ote pysyy raudanlujana loppuun saakka. Asiat ja elokuvan logiikka johtaa väistämättömään perikatoon, joka vain sitten pitää kokea.

Kun kritisoimaan nyt päästiin, niin kirjan päähenkilö Tarmo tekee muutamia kertoja kirjassa valintoja, jotka tuntuvat enemmän kumpuavan tarinan kuin hahmojen vaatimuksista. Vaikka aiemmin juuri puhuin tarinankertomisen tärkeydestä ja realismin toisarvoisuudesta, on kuitenkin jotain oikaisuja, joita on vaikea olla panematta merkille. Järjestäjän Tarmo valitsee välillä vähän erikoisesti lähteä mukaan tilanteisiin, joihin yhtä hyvin myös voisi olla lähtemättä. Konfliktikammoinen ja ahdistunut persoonan olisi tarkoitus selittää miksi Tarmo suostuu täysin älyttömiinkin tilanteisiin, mutta ihan se ei loppuun asti kanna. Muistan kaksi tai kolme kertaa miettineeni kirjan aikana, että nyt kyllä vähän epäilyttää näinkö tämä henkilö tässä oikeasti tekisi.

Mukana on kaikkea karua ja ikävää, mutta huumorikirja kuitenkin lopulta on kyseessä. Vaikea tähän oli mitenkään vakavastikaan suhtautua. Niin ilmeisesti fantastisen maailmassa kuitenkin liikutaan, että samaa purevan realismin tunnelmaa ei tule kuin mikä Perintötekijöissä tai Normaaleissa ihmisissä. Tarmo vertautuu enemmän Bilbo Reppuliin tai Aku Ankkaan kuin Normaalien ihmisten päähenkilö Connelliin, jonka ahdistus tapahtuu selvästi todellisessa maailmassa todelliselle (vaikkakin kuvitteelliselle) ihmiselle. Tarmon ahdistus taas on eri tavalla mustasti viihteellistä. Tekee Järjestäjästä helpompaa luettavaa, mutta syö kieltämättä tehoja kirjan synkiltä puolilta. Toisaalta Järjestäjän ansiot huumoripuolella ovat niin ilmeiset, että tämä ei varsinaisesti haittaa. Vaikea sanoa onko Holma halunnut kirjoittaa traagisen kirjan, joka on myös hauska vai oliko tarkoitus kirjoittaa komediaa, jossa on myös tumman sävyjä. Joku selkeys suuntaan tai toiseen olisi voinut terävöittää lopputulosta.

Joka tapauksessa kovasti viihdyttävä teos. Antti Holman tyylistä jos tykkää, varmasti kannattaa Järjestäjään tutustua. Jotkut toki eivät tykkää ja heille tällä kirjalla ei kauheasti varmaan olisi annettavaa. Hauskaa ja harmitonta, mikä ei välttämättä ole ihan täsmälleen mitä on kirjailija tarkoittanut, mutta se ei silti huono arvio kirjalle ole lainkaan. Viimeisestä kolmesta kirjasta tästä pidin eniten. Eniten tarinaa, vähiten tosimaailman larppaamista. Hyvin tehty, Antti Holma.