Pierre Bourdieu - Photography
Myös lisää Bourdieuta. Sillä onhan Bourdieu kovin kaikista. Tällä kertaa tutkitaan valokuvaamista. Jännäksi homman tekee se, että kirja on vuodelta -65.
Bourdieu seuraajineen tutki valokuvaamista sosiologisesta näkökulmasta. Valokuvaamisen sosiaaliset funktiot ja erottautumisen strategiat suurennuslasin alla. Tyly bourdieulainen empiirinen mylly pyörii ja havaintoja ladellaan tiskiin yhtään säästelemättä. Valokuvauksesta piirtyy kuva, joka ei kyllä ketään nykypäivän innokasta valokuvaharrastaja mairittele.
Valokuvaamisen perimmäinen funktio löydetään sosiaalisen yksikön pönkittäjänä. Maajussit ottavat kuvia lapsista ja perheestä ja suurista sosiaalisista tilaisuuksista, kuten häistä. Näiden tarkoitus on lujittaa yhteisöä. Eikä mitään muuta. Kuvassa näkyy isä isänä, äiti äitinä ja muksut muksuina ja siitä voi aina muistuttaa itseään, että tämä porukka pitää yhtä ja että kuka pitää perheessä housuja. Valokuvaaminen itsessään ei ole mitenkään hienoa, vaan lähinnä turhaa ja hyödytöntä pyllyilyä. Kaupunkilaisten hömpötyksiä.
Samoin sosiaalisen portaikon seuraavalla askelmalla valokuvaaminen pääasiassa palvelee selkeitä tarkoituksia. Kaupunkilaiset ottavat valokuvia turistimatkoiltaan ja dokumentoivat romanttiset reissunsa Pariisiin. Siinä missä maajussien perhepotreteilla sentään oli vielä suurempi sosiaalinen merkitys (niistä pystyi seuraamaan kuka oli sukua kenellekin ja kuka jätti väliin mitkäkin häät), niin turistikuvat eivät enää palvele juuri ketään. Ottajille ne todistavat, että he jossain vaiheessa oikeasti kävivät Pariisissa. Muille ne ovat vain yksinkertaisesti tylsiä.
Nämä lähtökohdat langettavat sitten varjonsa valokuvaamisen päälle. Jos valokuvaamisella haluaa toteuttaa taiteellisia ambitioita, käytännössä ensimmäinen asia on erottautua perhe- ja turistikuvia ottavasta massasta. Valokuvauskerhoissa panostetaan julmetusti henkilökohtaisen otteen luomiseen ja perinteisten valintojen välttelyyn.
Samaan aikaa kaikilla valokuvaajilla niitä ihan aitoja taiteilijoita myöden on huono omatunto. Valokuvaus ei pääse samalle tasolle aidon taiteen kanssa. Valokuvaus taiteenalana on piiritettynä joka suunnalta. Toisaalta maalaus on arvostetumpaa ja vaatii enemmän taitoa. Toisaalta valokuvaaminen vaatii teknologian kanssa puljaamista, joka on aina epäilyttävää. Ei ole autenttista taiteilua, jos vaan vääntelee vivuista ja tulee taidetta. Samalla valokuvaaminen on vain tallentamista. Luova prosessi puuttuu. Jne. jne. jne.
Bourdieu maalaa valokuvaamisesta repivän kuvan. 60-luvulla koko puuha on ollut vielä sekä niin alkutekijöissään, että murrosvaiheessa, että sosiologisesta näkökulmasta valokuvaaminen on ollut aivan täyttä sotaa. Kaikki kaikkia vastaan, pönkittäen omaa juttuaan, mutta suhtautuen siihen silti vähättelevästi ja huonolla omallatunnolla.
Ihan todella mielenkiintoista todella monella tapaa. Toisaalta bourdieulaista sosiologiaa on aina ilo lukea. Todella poleemista kaikessa "näin se vaan menee, kattokaa meidän tilastoja" -tylyydessään. Bourdieu vaan kaivaa sieltä taustalta aina ne raadolliset puolet ja hieroo naamaan inhottavia selityksiä siitä, mistä yksilölliset taipumukset tulee. Just ne jutut, jotka luuli ihan itse päättäneensä ja joista vaan sattuu tykkäämään. Ihan aidosti ja itse. Pahaa meininkiä.
Lisäksi kirja on tosiaan kirjoitettu 60-luvulla. Valokuvaaminen on ollut ihan eri touhua vielä silloin, mutta silti jotenkin niin vielä tunnistettavissa. Lisäksi 60-luvun Ranskassa luokkajako on voinut vielä ihan hämmentävän hyvin. Nykypäivänä tuntuu vaan jotenkin niin erikoiselta tosiaan lukea maajussien (peasant) mausta ja arvoista.
Muutenkin kirja on selvästi vähän vielä rosoisempaa materiaalia, kuin Bourdieun myöhemmät tuotokset. Sinällään ihan yhtä rautaa, mutta silti selvästi vähän vähemmän vakiintunutta, kuin esimerkiksi jo Distinctionin aikaan. Eniten puuttuu sellaista taustateoriaa ja suurempia rattaita taustalta. Selitykset tuntuvat ihan yhtä hyviltä, mutta tausta jää enemmän ad hocin varaan. Tässä toisaalta voi vaikuttaa se, että englanninkielisestä painoksesta on riisuttu tilastoja ja muita taustaoletuksia kai aika raskaasti. Jää vähän ohuemmaksi teokseksi, kuin useimmat Bourdieut. Sivumäärän ja tilastojen osalta. Johtopäätökset ovat vähintään yhtä raskaita kuin aina.
Kirjan lopussa on ilmeisesti Bourdieun seuraajien tms. hangaroundien papereita samasta aiheesta. Ikävästi tietty laatuero on kyllä huomattavissa. Eivät ole yhtään enää niin mielenkiintoisia, kuin kirjan varsinainen Bourdieun kirjoittama osa. Epäilyttää onko kyse nyt vaan siitä että olen fani, mutta kyllä minusta ihan tekstiä lukemalla on huomattavissa, että kirjoittaja vaihtuu välissä.
Bourdieun teksti on ainakin käännettynä kyllä melko pirun raskasta. Sanastollisesti ja rakenteellisesti oikeasti melko haastavaa kamaa. Toisaalta se on ehkä vähän osa sitä juttua. Ei sitä ole aina pakko kirjoittaa helposti ja tylsästi. Kaunista kieltä, vaikka tosiaan vaatii keskittymistä. Itse tykkään.
Bourdieuta on vähän vaikea suositella ympäriinsä. Nämä on raskaita ja vaatii pureskelua ja en tiedä aukeaisiko mitenkään kovin heittämällä, ellei ole aiemmin kovin paljon tutustunut sosiologiaan tai yhteiskuntatieteisiin. Kyllähän ne asiat siellä kirjassa lukee, mutta ei nämä kyllä mitään oppikirjoja ole yhtään millään tavalla. On sen verran sokea jo ehkä ammattijargonille, että en oikeasti vaan ole varma kuinka paljon tässäkin kirjassa sitä viljellään. Toisaalta Bourdieu on vaan ihan järkyttävän fiksu ajattelija ja näin ne jutut vaan menee. Vähän olettaisin, että kyllä nuo tajuttavissa on ilman mitään tutkintojakin, jos vain vaivaa viitsii nähdä.
Että ehkä suosittelen sittenkin. Aihe ainakin on mielenkiintoinen ja liippaa useampaakin kaveria aika läheltä.
Bourdieu seuraajineen tutki valokuvaamista sosiologisesta näkökulmasta. Valokuvaamisen sosiaaliset funktiot ja erottautumisen strategiat suurennuslasin alla. Tyly bourdieulainen empiirinen mylly pyörii ja havaintoja ladellaan tiskiin yhtään säästelemättä. Valokuvauksesta piirtyy kuva, joka ei kyllä ketään nykypäivän innokasta valokuvaharrastaja mairittele.
Valokuvaamisen perimmäinen funktio löydetään sosiaalisen yksikön pönkittäjänä. Maajussit ottavat kuvia lapsista ja perheestä ja suurista sosiaalisista tilaisuuksista, kuten häistä. Näiden tarkoitus on lujittaa yhteisöä. Eikä mitään muuta. Kuvassa näkyy isä isänä, äiti äitinä ja muksut muksuina ja siitä voi aina muistuttaa itseään, että tämä porukka pitää yhtä ja että kuka pitää perheessä housuja. Valokuvaaminen itsessään ei ole mitenkään hienoa, vaan lähinnä turhaa ja hyödytöntä pyllyilyä. Kaupunkilaisten hömpötyksiä.
Samoin sosiaalisen portaikon seuraavalla askelmalla valokuvaaminen pääasiassa palvelee selkeitä tarkoituksia. Kaupunkilaiset ottavat valokuvia turistimatkoiltaan ja dokumentoivat romanttiset reissunsa Pariisiin. Siinä missä maajussien perhepotreteilla sentään oli vielä suurempi sosiaalinen merkitys (niistä pystyi seuraamaan kuka oli sukua kenellekin ja kuka jätti väliin mitkäkin häät), niin turistikuvat eivät enää palvele juuri ketään. Ottajille ne todistavat, että he jossain vaiheessa oikeasti kävivät Pariisissa. Muille ne ovat vain yksinkertaisesti tylsiä.
Nämä lähtökohdat langettavat sitten varjonsa valokuvaamisen päälle. Jos valokuvaamisella haluaa toteuttaa taiteellisia ambitioita, käytännössä ensimmäinen asia on erottautua perhe- ja turistikuvia ottavasta massasta. Valokuvauskerhoissa panostetaan julmetusti henkilökohtaisen otteen luomiseen ja perinteisten valintojen välttelyyn.
Samaan aikaa kaikilla valokuvaajilla niitä ihan aitoja taiteilijoita myöden on huono omatunto. Valokuvaus ei pääse samalle tasolle aidon taiteen kanssa. Valokuvaus taiteenalana on piiritettynä joka suunnalta. Toisaalta maalaus on arvostetumpaa ja vaatii enemmän taitoa. Toisaalta valokuvaaminen vaatii teknologian kanssa puljaamista, joka on aina epäilyttävää. Ei ole autenttista taiteilua, jos vaan vääntelee vivuista ja tulee taidetta. Samalla valokuvaaminen on vain tallentamista. Luova prosessi puuttuu. Jne. jne. jne.
Bourdieu maalaa valokuvaamisesta repivän kuvan. 60-luvulla koko puuha on ollut vielä sekä niin alkutekijöissään, että murrosvaiheessa, että sosiologisesta näkökulmasta valokuvaaminen on ollut aivan täyttä sotaa. Kaikki kaikkia vastaan, pönkittäen omaa juttuaan, mutta suhtautuen siihen silti vähättelevästi ja huonolla omallatunnolla.
Ihan todella mielenkiintoista todella monella tapaa. Toisaalta bourdieulaista sosiologiaa on aina ilo lukea. Todella poleemista kaikessa "näin se vaan menee, kattokaa meidän tilastoja" -tylyydessään. Bourdieu vaan kaivaa sieltä taustalta aina ne raadolliset puolet ja hieroo naamaan inhottavia selityksiä siitä, mistä yksilölliset taipumukset tulee. Just ne jutut, jotka luuli ihan itse päättäneensä ja joista vaan sattuu tykkäämään. Ihan aidosti ja itse. Pahaa meininkiä.
Lisäksi kirja on tosiaan kirjoitettu 60-luvulla. Valokuvaaminen on ollut ihan eri touhua vielä silloin, mutta silti jotenkin niin vielä tunnistettavissa. Lisäksi 60-luvun Ranskassa luokkajako on voinut vielä ihan hämmentävän hyvin. Nykypäivänä tuntuu vaan jotenkin niin erikoiselta tosiaan lukea maajussien (peasant) mausta ja arvoista.
Muutenkin kirja on selvästi vähän vielä rosoisempaa materiaalia, kuin Bourdieun myöhemmät tuotokset. Sinällään ihan yhtä rautaa, mutta silti selvästi vähän vähemmän vakiintunutta, kuin esimerkiksi jo Distinctionin aikaan. Eniten puuttuu sellaista taustateoriaa ja suurempia rattaita taustalta. Selitykset tuntuvat ihan yhtä hyviltä, mutta tausta jää enemmän ad hocin varaan. Tässä toisaalta voi vaikuttaa se, että englanninkielisestä painoksesta on riisuttu tilastoja ja muita taustaoletuksia kai aika raskaasti. Jää vähän ohuemmaksi teokseksi, kuin useimmat Bourdieut. Sivumäärän ja tilastojen osalta. Johtopäätökset ovat vähintään yhtä raskaita kuin aina.
Kirjan lopussa on ilmeisesti Bourdieun seuraajien tms. hangaroundien papereita samasta aiheesta. Ikävästi tietty laatuero on kyllä huomattavissa. Eivät ole yhtään enää niin mielenkiintoisia, kuin kirjan varsinainen Bourdieun kirjoittama osa. Epäilyttää onko kyse nyt vaan siitä että olen fani, mutta kyllä minusta ihan tekstiä lukemalla on huomattavissa, että kirjoittaja vaihtuu välissä.
Bourdieun teksti on ainakin käännettynä kyllä melko pirun raskasta. Sanastollisesti ja rakenteellisesti oikeasti melko haastavaa kamaa. Toisaalta se on ehkä vähän osa sitä juttua. Ei sitä ole aina pakko kirjoittaa helposti ja tylsästi. Kaunista kieltä, vaikka tosiaan vaatii keskittymistä. Itse tykkään.
Bourdieuta on vähän vaikea suositella ympäriinsä. Nämä on raskaita ja vaatii pureskelua ja en tiedä aukeaisiko mitenkään kovin heittämällä, ellei ole aiemmin kovin paljon tutustunut sosiologiaan tai yhteiskuntatieteisiin. Kyllähän ne asiat siellä kirjassa lukee, mutta ei nämä kyllä mitään oppikirjoja ole yhtään millään tavalla. On sen verran sokea jo ehkä ammattijargonille, että en oikeasti vaan ole varma kuinka paljon tässäkin kirjassa sitä viljellään. Toisaalta Bourdieu on vaan ihan järkyttävän fiksu ajattelija ja näin ne jutut vaan menee. Vähän olettaisin, että kyllä nuo tajuttavissa on ilman mitään tutkintojakin, jos vain vaivaa viitsii nähdä.
Että ehkä suosittelen sittenkin. Aihe ainakin on mielenkiintoinen ja liippaa useampaakin kaveria aika läheltä.
Bourdieu itse väitti kirjoittavansa niin yksinkertaisesti kuin osaa. Itse asia vain on monimutkaista, eikä Bourdieu pysty taivuttamaan sitä normaalijärkiselle lukijalle. Juuri näin.
VastaaPoistaEhkä kyse on kuitenkin ranskalaisille tyypillisestä tarkoituksellisesta vaikeaselkoisuudesta. Ainoastaan Bourdieun kaltaisella profeetalla on riittävästi kulttuuripääomaa sortua moiseen mongertamiseen. Hän kyllä ymmärsi varsin hyvin itsekin, että vaikealla kirjoitustyylillä voi korottaa omaa asemaansa tieteen kentällä. Mahdollisten kriitikoiden joukosta karsiutuvat ne, jotka eivät ole hankkineet vuosien koulutusta ymmärtääkseen hänen tekstejään.