Stanislaw Lem - Voittamaton

Perään sitten sitä vanhan hyvän ajan scifiä. Kun miehet oli vielä rautaa, eikä mitään nanoputkia kuudennessa ulottuvuudessa.

Stanislaw Lem on ollut jo vuosia luotettu ja turvallinen ikisuosikki. Useammat sen suomennetuista kirjoista on lukenut pariin kolmeen kertaan ja luen kyllä vielä epäilemättä useamman kerran lisääkin. Lemillä vaan on jotenkin niin mahtava positiivinen henki kaikissa sen kirjoissa jotenkin. Ei voi kuin tykätä.

Voittamattomassa matka rehtejä astronautteja tömähtää kuolleelle planeetalle ottamaan selvää mitä edelliselle retkikunnalle on tapahtunut. Planeetta on yhtä aavikkoa ja mitään elollista elämää ei löydy kuin merestä, mutta jotenkin silti atomivoimaa pursuileva tähtialus on onnistunut häviämään täysin. Mysteeriä selvitellään vaivalloisesti aavikkoplaneetalla ja samalla löydetään yhä uusia kysymyksiä Regis III:sen historiasta.

Lem on jotenkin ihana, kun se yhdistää tekniikan, tieteen ja hienot ihmisyksilöt niin sympaattisesti samaan kirjaan. Ylipäätään Lemin teksti on puhdasta sympaattisuutta. Jotenkin niin vanhaa ja retroa, toisaalta vaan silti uskottavaa ja loogista. Sähköaivojen ohjelmointi reikäkorteilla nyt vaan on toki aika passé, mutta jotenkin Lem tekee omat ennusteensa tulevaisuuden teknologiasta uskottavammin, kuin mitä useat muut sci-fi-kirjailijat. Laitteet eivät toimi puhtaalla taikuudella ja höpöiinillä, vaan jotenkin kuulostavat siltä, että jos 70-luvun teknologiaa olisi vain kehitetty sellaisenaa eteenpäin, niin jotain tuommoisia raketteja siitä varmaan olisi seurannut.

Tuon toisaalta voisi ottaa ihan selkeästi kritiikkinäkin. Kai se sci-fin pointti olisi esitellä lukijalle jotain ihan uutta, eikä vaan super-super-autoja, jotka toimii tulevaisuuden hyper-bensamoottorilla. Toisaalta kun Lemillä vaan riittää visiota paljon enemmän, kuin jollain vallattomammilla "nyt nää puut niinkun lentää avaruudessa kun niissä on voimakenttä-alien" -Simmonseilla. Ei ole oikeastaan merkitystä, että robotit toimii reikäkorteilla, kun sillä saadaan kirjan sisällä uskottavasti selitettyä niiden toiminta ja sillä teknologialla käsitellään oikeasti mielenkiintoisia ja oivaltavia kysymyksiä.

Lemin ihmiskuvaus on myös hienoa. Toisaalta kaikki ovat päteviä ja tulevaisuuden humanistisia sankareita, toisaalta taas omalla tavallaan ihan tavallisia vajavaisia ihmisiä. Toinen jalka siellä, toinen täällä jne. Sympaattisia hekin, yhtäkaikki. Tosin se on jo ehkä käynyt selväksi, että tykkään kai vaan yleisesti jotenkin itäblokimmasta ihmiskuvasta. Rohkeina tulevaisuuteen katselevat työn sankarit ah. Hienoa on semmoinen.

Lemin varhaisemmassa tuotannossa vielä kommunismin aate näkyi ja virallista linjaa seurattiin, mutta myöhemmin hänelläkin homma vapautui sellaisesta nykyaikana vähän kiusallisesta lipun heilutuksesta. Yhteiskunnallisista puhutaan Voittamattomassakin hämmentävän vähän ja kotijoukkoihin viitataan vain ohimennen välillä. Ei tiedä harrastetaanko Maassa kapitalismia vai kommunismia, vaan keskitytään siihen miten paljaat ihmiset toimivat tuntemattomassa ympäristössä. Ihmisluonnetta haetaan ehkä sellaisenaan. Ilman mitään suuria ideologioita joihin olisi sitouduttu ja joita toteutettaisiin, paitsi yleinen rehtiys ja hommat hoidetaan -henki.

Jotenkin kauhean viehättävä ajatus tuokin. Avaruudessa ei ehkä tarvitse enää miettiä sosiaalidemokratiaa, kun voi vaan keskittyä pyyteettömään tieteeseen ja jotenkin ihan todella viehättävään arkipäivän säädyllisyyteen. Ketään miehistön jäsentä ei jätetä niin kauan kun on pienikin mahdollisuus jäljellä ja tiedemiehet täpisee ihan rehellisestä tieteellisesti palosta päästä tutkimaan jännittäviä ilmiöitä. Ei vaan sen takia, että saataisiin seuraavaan kännykkämalliin uusi innovaatio.

Utopiaa ja sellaista naiivia optimismia tosi vahvasti kenties, mutta ehkä joskus voisikin tulevaisuudessa olla pyyteetöntä ja rehtiä, vaikka ihmisluonne vielä kostonhimoinen tai muuten kehittymätön olisikin. Ehkä se on se juttu, joka useissa Lemin kirjoissa vetoaa. Valittu hyväntahtoinen usko ihmisten perimmäiseen hienouteen.

Ehkä nämä on tällaisia avaruussatuja aikuisille. Tulee hyvä mieli, mutta joku vissi opetuskin on aina mukana. Satuja jotka voi ottaa ihan tosissaan kirjallisuutena, mutta josta silti puuttuu sellainen "nyt on painavaa asiaa, otsat ryppyyn ja vaikuttukaa taiteen edessä!" -juhlallisuus. Lemistä vaan on pakko pitää. En tiedä onko Voittamaton ehkä mitenkään parasta Lemiä, mutta kaikista hänen kirjoistaan jotain siistiä aina löytyy. Tällä voi siis varmaan aloittaa tutustumisen ihan yhtä hyvin kuin millä tahansa muullakin. Yleisesti hyvää ja sympaattista settiä, lukekaas!

P.S. Voittamattomassa käytetään ehkä historian kuuleinta termiä: nekrosfääri. Kelatkaa sitä.