M. John Harrison - Valo

Kvantti-scifiä. Paljon parempi kuin mitä kaikki on antaneet minun ymmärtää. Ulottuvuuksista pompitaan toiseen ja nanosekunteja lasketaan. Välillä tapetaan naisia.


Valo on jännä, kun sitä on toisaalta kriitikot hehkuttaneet vaikka kuinka. Sitten toisaalta tuntuu, että kaikki oikeat ihmiset jotka sen ovat lukeneet, ei oikeastaan ole tykänneet. Sitten on jännittänyt ottaa tuota luettavaksi, jos se olisikin ihan huono. Nähtiin Harrison juttelemassa Finnconissa ja se oli siellä niin sympaattisen ja oivaltavan oloinen tyyppi, että sen kirjoista olisi meinaan kauhean kiva tykätä.

Ja kyllä Valo olikin hyvä. Visio irtoaa villisti ja asioita ei selitetä puhki ja maailmankaikkeus on vaan vähän erikoinen ja selittämätön paikka. Juuri silleen sopivan verran. Lukija pysyy perässä, mutta kuitenkin vähän mysteerien äärellä. Paljon parempi jättää oikeasti kosmisen mittakaavan asiat tuntemattomiksi ja tutkimattomiksi, kuin kirjoittaa ne ihan auki jollain lössähtävällä selityksellä.

Ehkä se yleinen scifin ongelma. Pitää olla oikeasti ratkaisevan visionäärinen tyyppi, että pystyy kirjoittamaan jotain täysin yllättävää tai erinlaista tulevaisuudesta. Jos siis haluaa selittää mysteerinsä loppuun: "Jaajaa, koko galaksia hämmentänyt avaruudellinen poikkeama olikin avaruusnatsien salainen tukikohta, no voihan juku." Jättämällä asioita auki pääsee paljon vähemmällä. Silti joku tasapaino pitää varmaan löytää, ettei ihan turhauttavaksi käy lukeminen. Jos mitään ei missään vaiheessa selitetä tai edes arvailla, niin ei sekään nyt ole laitaa. Herkkää tasapainoilua.

Valossa tuo tasapaino pysyy koossa tosi pitkälle loppuun saakka. Ilmeisesti kirjassa yksi iso idea on ollut kokeilla voiko kirjoittaa kolme eri tarinaa ja sitten nivoa ne lopussa nätisti yhteen. Kirja seuraa yhtä tarinaa kaukaisessa menneisyydessä (vuonna 1999) ja kahta kaukaisessa tulevaisuudessa 2400-tms. luvulla. Tarinat tempoilevat vähän minne sattuu, mutta puolivälin jälkeen alkavat kiihtyvällä tahdilla rynnistää kohti päätepistettä.

Päätepiste onkin yllättäen ehkä se, johon itse pettyi eniten. Odotti jotain mielikuvituksellista kvanttitason sekoselitystä, mutta loppu muistutti ehkä eniten jotain Scooby Doon jaksoa. Mysteerit ratkaistaan lähinnä ravistamalla muinainen super-muukalainen jostain kirjallisesta hihasta. "Haa, olinkin kaiken takana kokoajan, ähäkutti!"

Jotenkin koko kirjan aikana kudottu sattumien verkko ja toisiinsa limittyvät asiat vähän lässähtivät, kun kaiken takana olikin joku lopussa kuminaamarin päästään vetäisevä juonimaakari. Liian siisti lopetus jotenkin. Kaikki olikin ihan selvää ja päähenkilöiden seikkailut lähinnä vain merkityksetöntä viihdykettä siihen asti, että kirjailija sai kaikki oikealle paikalle ja oli valmis paljastamaan päräyttävän loppuratkaisunsa. Hmph.

Yllättäen tulee roolipelit mieleen. Valo voisi olla peliraportti jostain taiteilija-pelinjohtajan vetämästä illusionistisesta pelistä, jossa pelaajat (tässä kirjan päähenkilöt) ovat mukana vain täyttämässä statistien roolia ja improamassa vuorosanoja. (Ja kun edellisestä huomiosta ei ymmärrä mitään, niin tutustukaa Forgeen: http://www.indie-rpgs.com/forum/) Muinaiset roomalaisetkin(tm) jo kirjoitti näitä "kohtalo heittelee sankareita ihan miten sattuu ja ne vaan pyristelee voimatta vaikuttaa mihinkään" -tarinoita, mutta nyt se vaan jotenkin kävi häiritsemään.

Kauheasti annetaan olettaa, että tässä on nyt jotain oikeasti seikkailevia tyyppejä, mutta ei. Kunhan viettivät aikaa kunnes kirja oli lopussa ja saatiin vetäistyä langat yhteen.

Jotenkin loppu ei siis toiminut itselle. Muuten kirja oli kyllä varsin viihdyttävä. Tykkäsin ihan todella paljon jostain ideoista ja ylipäätään M. John Harrisonin tulevaisuusvisioista. Selvästi 2000-luvun scifiä epävarmuusperiaatteineen ja kymmenine ulottuvuuksineen, verrattuna esim. Stanislaw Lemin old skool -meininkiin, jossa vaan ajellaan ydinvoimalla planeetalta toiselle.

Moneen kertaa kirjaa lukiessa sanoin, että oikein mainiota meininkiä. Kaappaavaa ja luettavaa settiä noin yleisesti. Kyllä tätä suositella uskaltaa, ehkä kaikki ymmärrä loppua ihan yhtä lässäyttävänä kokemuksena. Ihan hyvin muiden mielestä se voi olla sinällään vallan cooli ja jättäähän se periaatteessa vielä mysteerejä auki ja kaikkea, mutta itse vaan jotenkin pettyi. Olisin ehkä halunnut, että ihmiset itse ratkaisisivat juttunsa.

Ehkä olen vaan lukenut liikaa Nietzscheä.