Kurt Vonnegut - Äiti Yö

Lisää guuttia. Taas ollaan selvitty sodasta joten miten ja menneisyys vainoaa. Tällä kertaa mukana myös natsit ja rakkautta!

Taas yksi perusloistava Vonnegut. Sillä on jotenkin niin vahva tyyli, että on välillä aina vaikeaa muistaa mitä kirjaa sitä lukeekaan. Omituisesti tuo ei tunnu kuitenkaan haittaavan millään tavalla. Ei tule sellainen olo, että taas on kirjoitettu sama kirja. Samoja aiheita usein pohditaan ja tyyli pysyy, mutta silti kirjat ovat ihan omia yksilöitään.

Äiti Yö on silti kyllä ehkä vähän tavallistakin perinteisempi Vonnegut. Toisessa maailmansodassa oltiin ja siellä tehtyjä asioita vatvotaan. Ihmeellisiä ihmisiä kohdataan ja kerronta menee ajasta ja paikasta toiseen vapaasti. Hauskoja tai jännittäviä faktoja pudotellaan ja maailma yleisesti esitetään vonnegutmaisen hämmentävänä paikkana.

Päähenkilö Howard W. Campbell Jr. on vanha natsi, vaikkei olekaan oikeasti. Propagandamestari, joka sodan aikana lietsoi ihmisiä juutalaisia vastaan, vaikka oikeasti vain toimi USAn vakoilijana. Vaikka Howard W. ei itse uskonut sanaakaan siitä mitä hän radiossa julisti, ei sillä oikeastaan ole väliä. Miljoonat muut ihmiset nimittäin uskoivat.

Se, että Campbell itseasiassa vain vakoili tai ettei hän itse uskonut propagandaansa, ei oikeastaan merkitse mitään. Muu maailma ei voi muuta kuin tulkita hänet natsiksi. Eikä hänelle itsellekään paljon vaihtoehtoja jää. Äiti Yö keskittyy sen pohtimiseen (tai vastauksen esittelemiseen), voiko ihmisen oma sisäinen maailma oikeuttaa ulospäin näkyvän varsinaisen käytöksen.

Vonnegutin viesti tuntuu olevan, että ihminen on sitä mitä esittää. Vähintäänkin muun maailman mielestä, mutta tietyissä tapauksissa myös omakin identiteetti hämärtyy. Vakoilijat toimivat kirjan esimerkkinä ihmisistä, jotka voivat täysin rehellisesti olla yhtä aikaa sekä luotettavia ystäviä, että täysin häikäilemättömiä ja petollisia agentteja.

Campbell itse ei ole niin täydellinen vakooja, että hän onnistuisi erottamaan persoonansa eri puolet toisistaan. Natsi-Campbellin teot vaivaavat taitelija-kunnon ihminen-Campbelliä. Omantunnontuskien loogista päätöstä kehitellessään päähenkilö joutuu vonnegutmaisen yhteensattumien pyörteeseen yhden varsin viihdyttävän kirjan ajaksi. (P.S. voi kiesus mikä virke.)

Heti alussa tuli mieleen, että onkohan Vonnegut lukenut Hannah Arendtin Eichmann in Jerusalem -kirjan. Arkipäiväisestä pahasta ja sellaisesta "me vaan tehtiin hommamme" -hengestä ja problematiikasta kun tässä Äiti Yössäkin tuntui niin olevan kyse. Myöhemmin päähenkilö kohtaa sitten itse Eichmannin vankilassa, niin tiedäppä sitten häntä. Eichmann on kyllä itsessään varsin hieno hahmo kirjassa, Vonnegut vaan osaa.

Vonnegutin kerronta on muutenkin jotenkin vaan hienoa. Tykkään hänen tyylistään kirjoittaa usein jonkun kirjoittavan henkilön roolista käsin. Jää sellainen kiusallinen suurien tunteiden välittömän kuvailun yrittäminen ja muu rimpuilu pois. Hahmot kertovat tarinansa säädyllisesti itse ja jotenkin tulee sellainen olo, että oikeasti lukee kirjaa.

Vonnegut ei tunnu yrittävän esittää, että tarinaan muka pitäisi imeytyä kokonaan ja hengittää samaa keskitysleirin ilmaa ja kuulla huutoja kirjaa lukiessa. Kirja on kirja, johon on kirjoitettu tarina. Sellainen kirjan ideaalityyppi, joka ei yritäkään olla larppi tai elokuva tai joku musta aukko, joka imaisee toiseen maailmaan. Ihan vaan kirjoitetuksi teokseksi kirjoitettu teos. Rehellinen ja olennaiseen keskittyvä jotenkin.

Siitä tykkään.

Äiti Yössä on jotenkin tosi monta asiaa kohdallaan. Natseja, hulluja sattumuksia, taas ihan tarkkanäköisiä huomioita ihmisistä ja jotenkin yleisesti ihan erityisen sujuvaa luettavaa. Käännöstä veikkaisin myös mainioksi, kun ei tainnut huomata erikseen lukevansa käännettyä tekstiä kuin pari kertaa. Vonnegut rules.