Veikko Huovinen - Rasvamaksa

Rasvamaksa on naseva kokoelma pieniä juttusia.

Eikä siinä sitten muuta.

But seriously folks, todella hauskaa luettavaa. Pieni kirjanen lyhyitä tarinoita. Arkisia ja vähemmän arkisia sattumuksia ja kohtaloita, sympaattisia hahmoja ja hauskaa kieltä. Alussa vähän nikotteli kun lähinnä tarinoissa seikkailee tummaihoisia, jotka pistää suomalaisia poskeensa. Kannibaaleja kun ovat, kaikki tyynni. Onneksi sen jälkeen saavat kyllä melkein kaikki muutkin kansat ja rodut oman osansa irvailusta.

Hirveän hyväntuulista ja iloista materiaalia. Huumori on mustaa kuin kannibaalineekerin sielu hiilikellarissa, mutta sehän nyt on vaan pelkkää plussaa.

Kirjasta tuli ehkä jollain tavalla mieleen sekä Daniil Harms, että Kurt Vonnegut. Harms varmaan lähinnä ihan sen perusteella, että samanlaisia lastuja nämä Huovisenkin jutut ovat. Hauskoja ja lyhyitä, joissa vaan tapahtuu jotain. Vähemmän sellaista täysin satunnaista sekoilua ja äkkikäännöksiä kuin Harmsilla, mutta ihan vastaavalla tavalla tarvittaessa kyllä kiekataan ohuen yläpilven kautta. Kertoja toteaa, että tämmöistä kävi nyt tällä kertaa.

Huovinen tuntuu kyllä selvästi enemmän olevan tarkoituksella humoristinen, siinä missä Harmsilla hauskuus on ehkä enemmän semmoinen sivutuote. Vaikka ei voi oikein kuvitella, etteikö Harms olisi kirjoittanut esim. Sattumiaan jokin pilke silmäkulmassa, niin Huovisen huumori on jotenkin lähempänä ihmistä ja sellaista "hurtti ukko satuilee" -tyyliä. Enemmän kuin Harmsin "mummoja putoilee ikkunoista ja tämä on niin absurdia, ettei voi kun ottaa huumorilla" -tyyliä.

Vonnegutista taas ehkä muistuttaa tuo sama kertoja, joka vaan toteaa. Hui hai.

Lisäksi Rasvamaksassa on kovasti myös juuri sitä humoristista synkkyyttä, mistä Vonnegutissa niin tykkää. Sellaiset siloittelevat tarinat ihmisistä tai maailmanmenon järkevyydestä vain jätetään ihan omaan arvoonsa. Maailmaa ja ihmisiä esitellään jotenkin hyväntuulisen kyynisestä näkökulmasta, josta käsin hyvin harva asia on pyhää. Onko se sitten loppuviimein realismia vai kyynisyyttä vai optimismia, vähän vaikea sanoa. Virkistävää ainakin aina.

Sellainen olo, että tämän olisi voinut jotenkin lukea kauhean yhteiskuntatiedostavasti tämänkin kirjan. Spottailla kritiikkiä maailmanmenoa kohtaan ja lukea huumorin kautta jotain oleellista ajanhengestä. Oli vain niin hauska kirja, että ei muistanut pohtia tuollaisia ollenkaan. Huovinen irvailee vähän kaikille opiskelijoista kuninkaiden kautta Jumalaan. Siinä minusta on jo esimerkin muodossa tarpeeksi opetusta yhdessä kirjassa.

Tämän voisi ihan haluta omaankin hyllyynsä. Sen verta mainiota meininkiä oli. Kiitoksia suosittelusta ja lainaamisesta!