Peter Høeg - Lumen Taju

Tämmöistä suositeltiin minulle jo aikoja sitten. Kirjastosta ei löytynyt ja jo vähän unohtui. Sitten tuli katsottua äidin kirjahyllyyn ja siellähän se maailman kaikkien muidenkin seasta löytyi.

Tuo kirja hämmentää aika paljon, kun se on vaan Dan Brownia, mutta Jeesus on korvattu lumiukolla. Eli Da Vincit ja muut on toki kirjoitettu paljon näiden jälkeen, mutta kun on ne vaan valitettavasti lukenut ensin, niin ei voi mitään. Dan Brown on luultavasti lopullisesti pilannut minulta salaliitto-dekkarit.

Yhtäläisyydet on oikeasti jotenkin ihan tosi härskit. Pystyvä ja super-fiksu päähenkilö itsenäisesti taistelee salaliittoa vastaan ja samalla löytää vähän rakkauden. Salaliitto on ilkeä ja sillä on näyttäviä ja julmia kätyreitä palkkalistoilla. Kaikki päähenkilön kaverit on ihan yhtä ihmeellisiä ihmemiehiä kuin se itse ja kaikilla on jännittäviä historioita, joita kelataan kirjan aikana hiljaksiin auki.

Tuntuu jotenkin tosi erikoiselta, että näitä ei pikaisen googletuksen perusteella ihan hirveästi ole vertailtu toisiinsa. Ehkä se on se kun Lumen taju on vähän suurta taidetta ja Dan Brownit taas populaarimössöä. En tiedä. Jotenkin tosi huvittavaa, että "100 kirjaa jotka pitää lukea" -listoista tuntuu sekä Da Vinci -koodi, että Lumen taju molemmat järjestäen löytyvän. Ehkä se selittää, kun Lumen taju on kuitenkin ilmestynyt kymmenen vuotta ennen Da Vinci -koodia. Jos siinä välissä on kerinnyt unohtaa, että on lukenut jo kertaalleen saman tarinan.

Vaikea päästä yli tuosta järkytyksestä sen verran, että saisi sanottua jotain itse kirjastakin.

Sinänsä hyvää settiä, mutta jotenkin se lopullinen imaisu ei vain oikein tapahdu. Kokoajan tekee mieli hypätä loppuun ja katsoa että mitä siellä nyt muka oli ja julistaa valmiiksi kirja. Sen verran kuitenkin alkanut kiinnostaa, ettei tuota ihan kesken vain pysty jättämään.

Sinällään jotenkin viehättävän vähäeleistä. Pohjoismaalainen fiilis jää tuosta kirjasta. Vaikka salaliitto ok, niin se ei ole mikään "OMISTAMME MAAILMAN" -tason Illuminati. Päähenkilöt ajaa vanhalla rämällä autolla ja menee Grönlantiin ihan normaalilla isolla laivalla. Ihmisen kokoista. Ei semmoista amerikkalaista pullistelua, että jatkuvasti räjähtelee, kaupunkia menee tasaiseksi ja tekniset vimpaimet on toinen toistaan mustempaa ja kokeellisempaa ihmekamaa.

Henkilöhahmojen kohdalla suhteellisuudentaju on toisaalta vinksahtanut jotenkin pois raiteiltaan. Kaikki ovat professoreita tai entisiä erikoisjoukkojen sukellusmies-hienomekaanikko-huippukokkeja tai alkoholisoituneita superrikkaita laivanvarustajia. Ja jos joukossa onkin yksi tavallinen patologi, niin on sekin sentään Tanskan paras ja kasvattaa eksentrisesti kaktuksia talonsa takahuoneessa ja ketjupolttaa sikareja omalla erikoisella tavallaan.

Jotkut kai vaan liikkuu mielenkiintoisemmissa piireissä.

Ehkä tämä on taas tällainen suhtautumisongelma vaan. Ajattelin että nyt on luettavana jotain taiteellista ja pohdiskelevaa ja sitten kirja osoittautuukin tällaiseksi toimintaelokuvaksi, jossa aina välillä on jotain esoteerista jäätiköistä.

Kai tätä suositella silti voisi, jos Dan Browneja ei ole lukenut, tai vaihtoehtoisesti jos niistä on tykännyt tosi paljon. Tällaista perusmenevää ja laadukasta, mutta no niin.

Anekdootti: Kirjasta löytyy seuraava pätkä: "Kauempaa katsoan näytämme isältä ja tyttäreltä, joilla on valtavasti elinvoimaa ja ylijäämää. Lähempää katsoen me olemme vain banaali tragedia kahdessa sukupolvessa."

Kun oli selvinnyt naurujärkytyksestä ja luki tuon ääneen P:lle, niin ainoa kommentti oli suunnilleen: "Joo, muistan ton kohdan. Taisin lopettaa lukemisen siihen."