Armas J. Pulla - Ei markiisi syö perunoita

Armas J. Pulla! Hieno nimi ainakin, ellei muuta. Kirjoittanut ihan tolkuttoman kasan jotain hassutteluja, kuten  "Jees, hapankaalia, señor!" sanoi vääpeli Ryhmy. Ei markiisi syö perunoita määriteltiin internetissä historialliseksi jutelmaksi. Hauska ja suhteellisen osuva nimitys.

Kirjassa seikkailee Markiisi l'Épaule-Droite, Ranskan paras miekkailija, paras ratsastaja, komein kavaljeeri, älykkäin mies ja vaatimattomin ihminen. Jos tällainen henkilö esitellään jo takakannessa, niin pitäähän siihen tutustua.

Markiisi onkin melkoinen Paroni von Münchausen. Yliluonnolliset elementit puuttuvat, mutta melkoisia temppuja Markiisikin joka tapauksessa ravistaa hihastaan. Mukaan on ripoteltua kaikkea hassua historiallista ja Markiisi kerkiääkin tavata kaikki Lullysta Rembrandttiin seikkaillessaan Ranskan kuninkaan asioilla.

Eniten kirjassa viehätti helppolukuisuus ja ajoittainen ihan oikeasti hassu hassuttelu. Jotenkin semmoista sympaattisen suomalaista, pientä ja aina sovinnaisuuden rajoissa pysyvää ilottelua. Varmaan 1940-luku on vaan ollut jotenkin säyseämpää aikaa. Markiisi on kirjoitettu järjettömästi kerskailevaksi kukkoilijaksi, mutta jotenkin nykyaikaisena lukijana on tottunut isompiin uhoamiseen. Tunnistaa kyllä, että nyt varmaan tuon hahmon olisi tarkoitus päteä ihan hirveästi, mutta terät ja piikit ovat varsin pehmeitä verrattuna siihen mihin nykyään on tottunut.

Vähän kuin katsoisi jotain vanhaa suomalaista komediaa ja sitten joku siinä oikein sutkaisee ovelasti jotain sukkelaa ja hillittömän repeämisen sijaan herää lähinnä ajatus, että menneisuuden ihmiset on niin lutuisia. Sellainen olo jää Markiisin seikkailuista kokonaisuutena. Ajoittain Pulla väläyttää jotain oikeasti sangen hauskoja ja oivaltavia juttuja, mutta ne ovat vain ylimääräistä plussaa kaiken sen sujuvan kevythassuttelun lisäksi.

168 sivua isolla fontilla, lukemiseen meni vain päivän työmatkat ja kyllä tästä hyvä mieli jäi. Kiva suupala.

Jollain hassulla tavalla tuli mieleen myös Wodehousen Jeeves and Wooster -tarinat. En tiedä mikä siinä oli. Kielellinen kikkailu puuttui, mutta jotenkin päähenkilössä ja Woosterissa oli jotain samaa. Semmoista hölmöyteen asti venyvää optimismia ja toisaalta pätevyyttä kaiken häsläyksen rinnalla. Ehkä kuitenkin suurin yhtäläisyys Wodehousen ja Pullan välillä on sellainen ultra-kevyt ja hyväntuulinen "ihmeellisien vaikeuksien kautta voittoon ja ulkomaalaisille naureskellaan" -meininki.

Ei ahdista maailma kun tällaisia lukee. Ei se ole ihan vähän sekään!